Ukrainan kriisi on jäätynyt konflikti, joka on kärjistynyt. Aihe kuohutti myös europarlamentin viime viikkoisessa täysistunnossa, jossa keskustelimme tilanteesta EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustajan Josep Borrellin, komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan Charles Michelin kanssa.
On selvää, että kaikkien osapuolten intressissä on eskaloitumisen välttäminen. Venäjän kanssa on pystyttävä pitämään neuvotteluyhteys ja jopa ymmärtämään sen prioriteetteja, vaikkemme niitä hyväksykään. Autokraattisen Venäjän tavoitteena on vanhan suurvaltaetupiirin ajattelun vahvistaminen ja Naton laajenemisen estäminen. Krimin alueeseen, sotilaspoliittisten intressien lisäksi, liittyy myös paljon Venäjän identiteetin ja historian merkityksiä, jolloin Venäjän toimilla uskottaneen olevan myös vetävä vaikutus kansalaisiin ja äänestäjiin.
Jokaisella maalla on oikeus itsenäisyyteen ja omien turvallisuusratkaisujensa valintaan ilman ulkopuolista painostusta tai etupiiriajattelua. Tämä oikeus on luonnollisesti myös Ukrainalla, jonka koskemattomuutta puolustamme täysin voimin. EU on ollut harvinaisen yhtenäinen ja yksisanainen tämän viestimisessä Venäjälle yhdessä Naton kanssa. Olemme myös valmiita nopeastikin laajentamaan taloudellisten pakotteiden keinovalikoimaa, mikäli Ukrainaan hyökättäisiin.
Kriisin ratkaisu vaatii laajempaa kansainvälistä koordinoitua yhteistoimintaa, jolla puolustetaan kansainvälisiä monenkeskisiä sopimuksia ja niiden noudattamiseen perustuvaa maailmanjärjestystä. EU:n vahvempi yhtenäinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka vaatisi muun muassa määräenemmistöpäätöksentekoa jäsenmaiden kesken EU:n neuvostossa, laajempaa ja itsenäisempää toimivaltaa komissiolla ja tarvittaessa myös itsenäisesti liikuteltavia joukkoja.
EU:lla on Ukrainan kriisissä runsaasti tehokkaita työkaluja käytössä, jos vain löytyisi jäsenmaiden yhteistä tahtoa niiden käyttämiseen. Työkaluja ovat eriasteisesti kiristettävät talouspakotteet, ääritilanteissa myös Venäjän poissulkeminen maksujenvälityssopimuksesta tai kansainvälisestä pankkiyhteistyöstä.
Talouspakotteiden merkitystä ei tule vähätellä, koska niiden vaikutukset Venäjän ja sen autokratian toimintaedellytyksiin voivat olla tosiasiallisesti paljon suurempia ja dramaattisempia kuin esimerkiksi sotilasoperaatioihin. Pakotteiden on oltava oikeasuhtaisia, eikä kaikkea kannata käyttää hätiköiden, koska haluamme välttää eskalaatiota ja säilyttää mahdollisuuden purkaa pakotteita, jos tilanne lieventyy – mutta myös lisätä niiden käyttöä tarvittaessa.
Kriisin yhteydessä on korostunut myös tarve edistää EU:n strategista autonomiaa. Autonomiasta keskustellessa tulee ymmärtää, että kyse on ennen kaikkea sen määrittelystä, mihin asioihin EU:n pitää kyetä ilman riippuvuutta toisista maista tai mantereista. On oleellista määritellä, mitä varten tai missä asioissa EU:n tulee olla autonominen. Kriisi korostaa pidemmällä aikajänteellä myös tarvetta EU:n yhteisen puolustusulottuvuuden rakentamiseen.
Keskustelut, vaikkakin kiihtyvät sellaiset, on käytävä rationaalisesti Venäjän kanssa. On kyettävä välttämään provosoitumista, sillä pelotteluun ja uhkailuun reagoiminen pelaa helposti vastapuolen pussiin. Tärkeintä on Euroopan mantereen tilanteen vakauttaminen, rauhan ja toimivien yhteistyösuhteiden aikaansaaminen sotaan eskaloituvan aseellisen kriisin sijasta. Interventiot ovat aina helpompia aloittaa kuin lopettaa.