En voi väittää olevani suuri ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Kauppatieteilijänä olen kuitenkin seurannut Ukrainan kriisin kehittymistä suurella mielenkiinnolla. Omasta näkökulmastani kriisi näyttäytyy pelitilanteena, jonka lainalaisuuksia voi hahmottaa peliteorian kautta.
Peliteorian kehitti amerikkalainen matemaatikko John Nash, joka sai tutkimuksestaan Nobelin palkinnon vuonna 1994. Esimerkkinä Nashin kuvaamista pelitilanteista käy vangin dilemma. Sen mukaan jos kahdessa eri huoneessa olevista toisistaan raskauttavia tietoja omaavista vangeista toinen vasikoi, välttää hän rangaistuksen ja toisen rangaistus pitenee. Jos kuitenkin molemmat vasikoivat, pitenee molempien vankeus ja molemmat siis häviävät suhteessa alkutilanteeseen. Kuinka vangin kannattaa toimia?
Ukrainan tilanteeseen sovellettuna voi päätellä, että Venäjä hahmotti saavuttavansa pitkän aikavälin etua provokaation ja voimapolitiikan avulla. Venäjän etu on tietenkin monisyinen käsite, mutta kokonaisuutena sen voi nähdä summana ulkopoliittista, taloudellista, sisäpoliittista ja turvallisuus- ja puolustuspoliittista komponenttia. Venäjä siis näki, että provokaation kautta se voisi esimerkiksi saavuttaa Krimin alueen haltuunoton tai hallinnan ja varmistaa, ettei Ukrainasta tule Naton jäsenmaata. Lyhyen aikavälin taloudellinen ja ulkopoliittinen hinta palautuisivat ajan kanssa takaisin. Ulkosuhteet ja pörssikurssit palautuisivat ennalleen.
Peliteoreettinen peruste Venäjän provokaation kannattavuudesta lähtee siitä, että sillä saavuttaa jotain. Ennen kaikkea se kuitenkin lähtee ajatuksesta, ettei toinen osapuoli vastaa provokaatioon samalla mitalla. Tämä nimittäin romuttaisi molempien edun.
Venäjä siis arvioi, etteivät länsimaat eli EU ja Yhdysvallat vastaa kriisiin sen enempää voimankäytöllä kuin pitkälle menevillä taloudellisilla pakotteilla. Tällaiset toimet toki romuttaisivat Venäjän edun, mutta ne vahingoittaisivat myös EU:n ja Yhdysvaltojen omaa pitkän aikavälin etua. Esimerkiksi EU:n ja Yhdysvaltojen taloudellinen tappio niin talouspakotteiden kuin sotilaallisen voimankäytönkin vuoksi olisi merkittävä.
Neuvotteluratkaisua peräänkuuluttaessamme siis hyväksymme, että Venäjä voi saavuttaa provokaatiollaan jotakin. Muussa tapauksessa kaikki häviäisivät.
Mitä siis voimme oppia?
On syytä tunnustaa, että opportunistisella ja inhimillisistä tekijöistä piittaamattomalla voimapolitiikalla voi maailmassa saavuttaa jotain. Ei, koska se olisi hyväksyttävää tai oikein. Päinvastoin, Venäjän toiminta on täysin tuomittavaa. Vaan siksi, että globaalisti linkittyneessä maailmassa kynnys puuttua rikkurin toimintaan nousee. Tämän osoitti Georgia ja nyt luultavasti Ukraina.
Ensimmäinen oppitunti onkin se, että maailmanpolitiikan pelureiden motiiveista ja toimintalogiikasta kannattaa pysyä selvillä. Tilanteita, joissa joku vetää välistä, on kyettävä ehkäisemään ennalta.
On tietenkin olemassa piste, jossa kansainvälinen yhteisö puuttuu pelisääntöjen rikkomiseen kovalla kädellä. Jos Venäjä ylittää tietyn rajan, puuttuu läntinen yhteisö siihen tarvittaessa vaikka sotilaallista voimaa käyttäen. Haasteena on se, että tilanteet ovat yksilöllisiä eikä kukaan yksiselitteisesti tiedä, missä raja kulkee.
Itse uskon, että yksi kategorinen raja kulkee Nato-jäsenyydessä. En usko, että läntinen maailma katsoisi vierestä Nato-jäsenmaan suvereniteetin loukkaamista. Uskon, että Venäjä tietää tämän. Muiden osalta ollaan harmaalla alueella. Uskon, että Venäjä tietää myös tämän.
Tämän vuoksi kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä. Tässä asiassa on parempi pelata varman päälle vaikka olisikin väärässä kuin pelata riskillä ja voittaa onneen luottaen.
Kirjoittaja Lasse Männistö on kokoomuksen kansanedustaja.