Marraskuun 6. päivänä Suomessakin vietetään Svenska Dagen –kunniapäivää, joka ajoittuu Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin kuolinhetkeen Lützenin taistelussa 1632. Sotasankaruuden ilmeisessä puutteessa vielä tänäänkin elävä Ruotsi etsiskelee suuruuden tunteita kunnioittamalla Kustaa II Aadolfia ja hänen suorittamaansa tuhoamisretkeä Saksaan.
Historiantutkija Olli Bäckström kuvailee puolen tuhannen täyteen ladotun sivun voimalla ruotsalaisten johdolla suoritettua ”vapautustaistelua”.
Ruotsin monikansallinen armeija rantautui nykyisen pohjoisen Saksan Peenemündeen kesäkuun 26. päivänä 1630. Kustaa II Aadolf tuli pelastamaan protestanttisia uskonveljiään taistelemalla katolisia liittokuntia vastaan kahden ja puolen vuoden ajan. Hänen tuhoisa ja tuloksekas retkensä ajoittui 30-vuotisen sodan puoliväliin niin, että kuoltuaan 1632 sota päättyi vasta Westfalenin rauhaan 1648. Niin Ruotsista tuli puolen vuosisadan ajaksi todellinen suurvalta.
Tarina kahden ja puolen vuoden mittaisesta pelastus- ja rosvousretkestä on karmeata luettavaa. Sota ei juuri tunnustanut eettisiä rajoja, ja siviili-ihmiset joutuivat raakuuksien kohteiksi siinä missä palkka-armeijan ammattisotilaatkin. Kustaa II Aadolfin retki lyhyestä kestostaan huolimatta merkitsi poltettuja kylä, tuhottuja linnoituskaupunkeja ja valtavaa kuolonuhrien määrää.
Historioitsijan kuvaus tapahtumista on hyytävää luettavaa. Kokonaisuus muistuttaa 1950- ja 1960-lukujen koulujen oppikirjojen tunnelmaa: sotia, valloituksia, valtakuntia ja sankarimiesten historiaa – ulkokohtaisia lukuja vailla niiden takana olevaa inhimillistä elämää. Kalistelevaa mieshistoriaa.
Sodankäynti oli liiketoiminnallista keinottelua
Taistelu jalon uskonsodan perustein osoittautuu – kuten muinoin ristiretketkin – vihan, vallan- ja rahanhimon falskiksi peittelyksi. Sota oli monialaista taloudellista toimintaa.
Prikaateja tai vielä suurempiakin yksiköitä vuokrattiin. Armeija muodostui toisistaan suuresti poikkeavista ryhmistä: Alankomaiden espanjalaisia, kroaatteja, skottilaisia, jopa vihollisen riveistä revittyjä vankeja, valloitettujen alueiden talonpoikia jne. Jokaisen verisen taistelun jälkeen alkoi uusien sotajoukkojen hankinta. Ytimen Kustaa Aadolfin ympärillä muodostivat vähemmistönä omat ja turvalliset: ruotsalaiset ja suomalaiset.
Sotaretki oli jatkuva ketju piirityksiä, uhkauksia, rauhanehdotuksia ja kaupunkien haltuunottoja. Jos valloittaja oli jalomielinen, linnoitusta puolustaneet saivat poistua pelkät miekat mukanaan – kunhan porvariasukkaat maksoivat huomattavat kontribuutiot. Jos antautuminen ei tapahtunut toivotusti, kaikki muurien sisällä saatettiin tappaa tai raiskata ja sitten tappaa. Aarteet ja raha näyttelivät suurinta osaa tässä ”vapauttamissodassa.”
Bäckström siteeraa suurten sotapäälliköiden kirjeenvaihtoa sekä tapahtumaseurantaa. Oli monenlaisia uutiskronikoita, pamfletisteja ja historiaa tuoreeltaan raportoivia. Ne yhdessä aikaa myöten muodostivat monitahoisen totuuden. Propagandistit vääntelivät ja liioittelivat haluttuun suuntaan. Esimerkiksi tarinat hakkapeliitoista ovat osaksi sankaruudella vaahdotettua puppua.
Onko Kustaa II Aadolfista enää juhlittavaksi sankariksi?
Sarjataistelujen sota sisältää kummallisia yksityiskohtia ja myyttejä. Tunkeutuessaan linnoihin, kaupunkeihin ja niiden palatseihin valloittajat kohtasivat hämmentäviä löytöjä. Yksi sellaisista oli Münchenissä haltuun otettu herttua Maximilianin palatsi, jonne kuningas asettui taloksi.
Kaiveltuaan esille aseet ja ampumatarvikkeet hän tunkeutui herttuan Ihmeiden huoneeseen, nimeltään Kunstkammer. Sinne oli monien hallitsijapalatsien tapaan koottu kaikkea merkillistä, taiteen ja luonnonmaailman jopa irvokasta esineistöä. Löytyi vaikkapa maalauksia hypertrikoosista eli perinnöllisestä liikakarvaisuudesta kärsineistä ihmisistä. Esimerkiksi Maria Espanjalaisen parrakasta ja viiksekästä naispuolista hovikääpiötä Helena von Lüttichiä esittävä maalaus.
Kuvailtuaan liki 500 sivun verran veristä ja osin julman moraalitonta sotaretkeä Bäckström päätyy Lützenin taisteluun ja Lumikuninkaan kuolemaan. Tulee tilinteon hetki. Vihdoinkin, luojan kiitos. Kun ”ratsastaja on kadonnut sumuun”, kirjoittaja luokittelee taistelun ratkaisemattomaksi, vaikka ruotsalaisten onnistuu valloittamaan vastustajan tykistön ja jäämään taistelutantereelle. Vastapuolen sankari Albrecht von Wallenstein poistuu paikalta hengissä, kun sitä vastoin protestantit menettävät korvaamattoman voima- ja sankaruusvaransa: kuninkaan.
Kustaa II Aadolfin merkitystä ja kunniaa pohjoinen protestanttinen historiankirjoitus on pönkittänyt melkein neljä vuosisataa. Silti viileästi kerrattuna se ei ansaitse hurraahei –huutoja. Se on pitkä sarja toinen toistaan raakalaismaisten sotapäälliköiden toimeenpanemia verilöylyjä. Ruotsin armeijaa vastassa olleet Wallenstein, Tilly, Pappenheim ja Holt kirja luokittelee monissa yhteyksissä vielä julmemmiksi. Ketään osallisista ei voi pitää sankarina.
Bäckström kysyy, onko oikeutettua tulkita Kustaa II Aadolfin merkitys myönteiseksi. Hänen toimensa tähtäsivät liki kaikessa sodankäyntiin, joka onnistuessaan oli tietysti osin tuottavaa. Hänen jälkensä ovat verisen synkeät. Ruotsin sotamanian hinta myös meille suomalaisille oli julma. Saksassa käyty sota vei leivän talonpoikien suusta, osan talonpojistakin.
Lukija kysyy: olisiko Ruotsin jo aika päivittää sankaruuden kriteerit? Kirja mainitsee vain pari kertaa Kustaa II Aadolfin kuningattareksi vuonna nousseen tyttären Kristiinan. Hän oli joillakin ominaisuuksillaan vastakohta menneille ja tuleville hallitsijoille. Ehkä nyt olisi sukupuolellakin väliä?
Kristiina nosti tieteen ja kirjallisuuden arvoa. Sota loppui hänen oltuaan vallassa neljä vuotta. Hän sai sijaiskaitsijoistaan ja heidän maailmastaan tarpeeksi, luopui asemastaan, tunsi eletyn monelta osin turhaksi, kääntyi vihollisen uskoon, matkusti Roomaan ja haudattiin Pietarinkirkkoon. Elämmekö yhä aikaa, jolloin patsastelun määrää vain se, kuinka monta päänahkaa roikkuu sankarimme sotavyössä?
Olli Bäckström: Lumikuningas. Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Gaudeamus 2020.