Kaakkois-Aasian kaupunkivaltio Singapore juhlii tänä vuonna 50-vuotista itsenäisyyttään. Pienestä kalastajakylästä on kehittynyt maailman toiseksi vilkkain satama, ja entisestä siirtomaasta Suomeakin vauraampi valtio bruttokansantuotteella mitattuna.
Mikä tekee menestystarinasta vielä uniikimman, on se, että Singapore on yksi maailman monikulttuurisimmista paikoista. Pääuskontoja Singaporella on viisi: buddhismi, islam, kristinusko, taoismi ja hindulaisuus. Virallisia kieliäkin maalla on peräti neljä ja väkeä tasavallassa asuu 5,4 miljoonaa. Viidesosa heistä on naapurimaista tulleita siirtotyöläisiä.
Singapore on myös yksi maailman tiheimmin asuttuja kaupunkeja. Asukkaita neliökilometriä kohti on keskimäärin 7 600. Eri uskontokunnat elävät kaupungissa konkreettisesti rinta rinnan ja ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Tästä huolimatta väkivaltaisia yhteenottoja, tai konflikteja ylipäätään ei eri ryhmien välillä käytännössä ole.
Näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Itsenäisyyden ensimmäisellä vuosikymmenellä nähtiin saarivaltiossa useampi myös kuolonuhreja vaatinut uskonnollinen yhteenotto. Mikä siis sai muutoksen aikaan?
Taloudellinen hyvinvointi ja sen tasainen kasvu on avainasemassa, kun halutaan saavuttaa tasapainoinen yhteiskunta. Silti Singaporen hallitusta usein asiantuntijan roolissa avustava akateemikko ja suurlähettiläs Tommy Koh uskoo, että maan systemaattisella monikulttuurisuuspolitiikalla on ollut suurempi vaikutus asiaan.
– Singaporen perustuslaki kieltää diskriminoinnin syntyperän tai uskonnon perusteella. Myöskään sananvapaus ei täällä ole absoluuttista, meillä niin kutsuttu vihapuhe on ankarasti laissa rangaistavaa, Koh sanoo.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Singapore kieltäisi uskonnot kommunististen maiden tyyliin.
– Päinvastoin, meillä uskontokunnat saavat pyörittää kouluja ja sairaaloita. Meillä vain ei ole valtionkirkkoa.
Tilaa uskonnoille
Politiikan tutkija Mathew Mathew National University of Singaporesta on samaa mieltä. Rasismin ehkäisemiselle ja tilan antamiselle kaikille uskonnoille on laitettu paljon painoarvoa maan itsenäistymisestä lähtien.
– Maailmassa on paljon rikkaita valtioita, missä uskonnollisia yhteenottoja esiintyy. Singaporessa uskotaan, että ilman harmoniaa ei ole taloudellista menestystä, Mathew sanoo.
Hänen mielestään esimerkiksi kymmenen uskontoa yhdistävät neuvottelukunnat ja lainsäädäntöä konsultoivat vastaavat työryhmät ovat tässä avainasemassa. Tämä on tutkijan mukaan johtanut siihen, että singaporelaiset ovat erittäin sitoutuneita valtioon.
Myös Koh painottaa voimakkaasti yhteisön priorisoinnin merkitystä.
– Vaikka monikulttuurisuus on Singaporessa luontevaa, me olemme oppineet uhraamaan henkilökohtaisia intressejä saavuttaaksemme paremman yhteisön, hän sanoo.
Ei ovilähetystä
Rajoitukset uskonnon harjoittamisesta eivät kuitenkaan pääty vihapuheen rangaistavuuteen. Eri uskontokuntien edustajilla ei ole lupaa kiertää ovelta ovelle, tai pyytää vapautusta esimerkiksi asepalveluksesta uskonnon perusteella. Tämä ei kuitenkaan aiheuta vastareaktioita tai luo raja-aitoja ihmisten välille.
– Totta kai ihmiset ovat hyvin sitoutuneita uskontoonsa. Se ei silti tarkoita sitä, että olisi sosiaalisesti hyväksyttävää tuputtaa omaa uskontoaan muille tai katsoa oman uskontonsa olevan ainoa oikea. Päinvastoin, Mathew toteaa.
Mathewin mukaan monet uskontokunnat ovat erittäin konservatiivisia, yleinen mentaliteetti on kuitenkin se, että paras tapa levittää omaa uskontoa on rauhallinen yhteiselo. Toisen uskontokunnan haukkuminen rikkoisi harmoniaa ja toimisi siten itseään vastaan.
Sisäministeriö julkaisi helmikuun viimeisellä viikolla katsauksen, jonka mukaan Suomessakin 60 prosenttia opettajista on havainnut väkivaltaista ääriajattelua ja siihen viittaavia merkkejä ammattikouluissa ja lukioissa. Pitäisikö Euroopassakin ryhtyä rajoittamaan sananvapautta Singaporen malliin, että kehitys saataisiin käännettyä?
– Mielestäni Euroopan ongelma on epäkunnioittava suhtautuminen eri uskontoja kohtaan. Ei sananvapautenne, vaan herkkyyden puuttuminen, Koh toteaa ja viittaa vuoden alussa tapahtuneeseen iskuun Charlie Hebdo -satiirilehden toimitukseen Pariisissa.
– Singaporessa ei kukaan olisi sanonut ”minä olen Charlie”, vaan ”minä en ole Charlie”.
Kirjoittaja: Hannamiina Tanninen