Talvisotayhdistys kokosi maaliskuun puolivälissä sadoittain sotaisasta historiastamme kiinnostuneita kertaamaan vanhaa ja kuuntelemaan mahdollista uutta.
Professori Martti Turtola piti mielenkiintoisen luennon päättäjiemme näkymistä, vaihtoehdoista ja tunteista maaliskuussa 1940. Eduskunta ei tuolloin juuri todellisuudesta tiennyt. Tunteet ja sananvaihto kävivät kuumina. Ällistyttävän monelle rauhaan alistuminen oli mahdoton vaihtoehto.
Turtola tarkasteli talvisodan aikaisen Risto Rytin hallituksen puolustusministeri Juho Niukkasen ajatuksia. Niukkanen oli karjalaisen väestön isänmaallinen luottomies. Hän oli kuullut joiltakin rintamakenraaleilta paljon optimistisempia tilannearvioita, kuin mitä pessimistinen marsalkka C. G. E. Mannerheim kertoi päättäjille.
Niukkanen oli samaa mieltä kuin tuolloin hallitukseen kuulumaton puoluetoverinsa, maalaisliiton Urho Kekkonen: rauhaa ei tulisi tehdä. Rauha kuitenkin tuli. Tämä oli myöhemmin Kekkosen kannalta katsottuna noloa menneisyyttä yhtä paljon kuin hänen aiempi innokas osallistumisensa punaisten teloitukseen 1918. Kekkonen jäi mielipiteineen sodanlietsojaksi, kunnes ennen jatkosodan loppua ymmärsi yhteisen ja oman hyvänsä.
Niukkanen uskalsi olla eri mieltä Mannerheimin kanssa ja erosikin hallituksesta heti talvisodan jälkeen. Kuin kiitoksena ammoisesta samanmielisyydestä Kekkonen nimitti hänet hallituksensa ministeriksi vuonna 1953.
Professori Turtola kertoili Juho Niukkasesta siihen tapaan, että tästä on yhä tekemättä kunnollinen elämänkerta. Niukkasen omat muistelmat eivät yksin riitä selittämään tärkeän vaikuttajan toimia talvisotaa ennen ja sen aikana. Sellaiselle olisi oiva tilaus.
Myyttien purkaminen – joskus hankalaa touhua
Neuvostodiktaattori Josif Stalinin epäonnistunut yritys vallata Suomi oli nimeltään talvisota. Runsaan kolmen kuukauden kamppailu suurvaltaa vastaa kohotti Suomen sankarikansojen joukkoon.
Sota kokonaisuutenaan ja yksityiskohtineen on poikinut myyttejä, joita jälkiselittäjät joko paisuttavat tai romuttavat. Lopputulema sodasta pysyy kuitenkin samana: Suomi hävisi katkerin menetyksin. Myönteinen seikka oli se, ettei maata miehitetty – ei jatkosodankaan jälkeen. Stalin ei näin päässyt toteuttamaan suunnitelmaansa yli 20 000 suomalaisen likvidoinnista, Puolan Katynin joukkomurhan tapaan.
Professori Henrik Meinanderin kokoama teos Historian kosto suo 19 historiantutkijalle mahdollisuuden romuttaa talvisotaan liittyviä myyttejä. Oikeastaan aika harva joukosta halusi särkeä vallitsevia käsityksiä.
Yksi heistä, taloushistorian professori Ilkka Nummela, ryhtyy yritykseen. Hän ottaa tuekseen kirjavat tilastolliset todisteet, jotka saivat Helsingin Sanomien kriitikon, tri Veli-Pekka Leppäsen nyökyttelemään innokkaasti. Teorian tasolle todistelu jäi.
Nummelan käänteentekeväksi tarkoittama väite on, ettei Suomi ollut suinkaan huonosti varustautunut ennen talvisotaa. Kirjoittaja vapauttaa talvisotaa edeltävän pääministeri A.K. Cajanderin syyllisyydestä. Ns. malli Cajander kuvasi pilkallisesti sotaa edeltäneen sotilasparan varustusta.
Nummelan numeroaineisto on karkeassa ristiriidassa sen kanssa, minkä talvisodassa rintamalle joutuneet suomalaisjoukot kokivat: varustautuminen oli puolitiessä, valtiojohto ei ollut vaistonnut eurooppalaista ilmapiiriä oikein ja tuudittautui hyväuskoisuuteen. Itsenäisyys siinä oli mennä.
Todistelu tuo mieleen oman 1960-luvun kokemukseni Pohjois-Karjalasta. Pataljoonan talousupseeri piti meille samantasoisen esityksen päivittäisestä ruoka-annoksestamme. Hän ynnäsi vuorokaudessa meille tarjottavat kalorit ja totesi, ettei tämän nauttijalle voi tulla nälkä. Silti nälkä oli hirveä, posti toi meille kodeistamme jatkuvasti lisäruokaa, ja sotilaskodin munkkikulutus oli valtaisa.
En tiedä, miksi A.K. Cajanderin vapauttaminen näköalattomuuden taakasta on tarpeen. Tuore kenraali K. L. Oeschin elämänkerta kuvailee talvisotaa edeltävän loppukesän tunnelmia. Pääministerimme elää kuin laput silmillä. Neuvostoliiton ja Suomen välit ovat kireällä. Kauhunäytelmän alkusoitto ilmenee Cajanderin pitämässä puheessa elokuun 1939 sotaharjoitusten päätteeksi Viipurissa. Mannerheim ja Oesch ovat läsnä, kun pääministeri toteaa:
”… on erittäin hyvä asia, että emme ole ostaneet liikaa mitään varusteita ja sotatarvikkeita ruostumaan ja mätänemään armeijan varastoihin, sillä niillähän on se paha ominaisuus, että ne vanhenevat ja pilaantuvat nopeasti”.
Hän jatkoi:
”…on ilolla pantava merkille, että kananmunatuotanto on viime vuosina kasvanut tässä maassa niin ilahduttavassa määrässä…” Tämä siis sodan uhan varjostaessa tunnelmaa Suomessa ja koko maailmassa! Ei ihme, että kun tarvittiin päätöskykyistä hallitusta, Cajanderin hallitus erosi heti talvisodan alettua, ja pääministeriksi tuli Risto Ryti.
Välinpitämättömyys oli koitua maamme tuhoksi
Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 tekemä etupiirisopimus uhrasi Suomen, Baltian ja puolet Puolasta Stalinille. Tieto tästä levisi varsin nopeasti, mutta länttä asia ei vaivannut. Englanti suhtautui Suomeen kylmästi, ja Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt oli neuvonantajikseen soluttautuneiden kommunistien vietävissä.
Dosentti Hannu Rautkallio kuvailee syitä Washingtonin välinpitämättömyyteen Suomea kohtaan samalla, kun se antaa sotilas- ja materiaaliapua puna-armeijalle. Eipä tuo sinisilmäinen hyväuskoisuus ole Yhdysvaltain toimista myöhemminkään karissut. Kuinkahan monta kertaa Yhdysvallat on aseistanut ryhmittymiä, jotka se on saanut vuoden, parin kuluessa vihollisikseen?
Kirjan ehkä perusteellisin asiantuntija-artikkeli on Magnus Ilmjärven Kahden diktatuurin välissä. Kirjoittaja on historiantutkija, joka väitöskirjallaan Hiljainen alistuminen pudotti Viron ensimmäisen presidentin Konstantin Pätsin jalustaltaan. Ilmjärv paljasti tämän Neuvosto-kytkökset petturuudeksi.
Ilmjärven artikkeli on kokoelman laajin, ja se kuvailee pienten maiden tragiikkaa suurvaltojen ahneuden puristuksessa:
”Baltian maat, kuten myös Tshekkoslovakia, ovat esimerkkejä siitä, kuinka pieni valtio valitsee kansainvälisen kriisin synnyttämissä olosuhteissa myöntyvyyspolitiikkaa noudattavan bandwagonin ja pyrkii omat kansalliset intressit kieltämällä välttämään kaikkea, mitä voisi pitää ekspansionistisen suurvallan – Saksan – vastustamisena.”
Saman linjan Baltian maat valitsivat myös Neuvostoliiton suhteen, ja niin ne rullattiin useaan kertaan. Taustalla oli Molotov-Ribbentrop –sopimus, jonka läntiset suurvallat kuin välttämättömänä pahana vain totesivat. Siksipä Suomenlinnan Kuninkaanportin ylevä teksti kannattaa kerrata: ”Jälkimaailma, seiso omalla pohjallasi, äläkä luota vieraan apuun”. Yli 250-vuotinen viisaus on syytä muistaa – missä tarkoituksessa silloin lienee kirjoitettukaan.
Henrik Meinander (toim.): Historian kosto. Suomen talvisota kehyksissään. 19 historiantutkijan artikkelikokoelma. Siltala.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII