Jo Margaret Thatcher tiesi, että sosialismin ongelmana on, että jossain vaiheessa loppuvat toisten rahat. Hän taisi viitata yleisemmin vasemmistolaiseen ajatteluun. Budjettirajoite onkin yksi politiikan perustotuuksista.
Antti Rinteen (sd.) keräämistä puolueista vain yksi taitaa enää kannattaa sosialismia, mutta julkisia varoja SDP:n, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n muodostama hallitus käyttää melko huolettomasti.
Rinteen hallituksen talouspoliittiset tavoitteet ovat nostaa työllisyysaste 75 prosenttiin ja lisätä työllisten määrää vähintään 60 000 henkilöllä 2023 loppuun mennessä, tasapainottaa julkinen talous 2023 mennessä sekä vähentää eriarvoisuutta ja tuloeroja. Ainakin kolmea ensimmäistä tavoitetta voivat hyvin oppositiopuolueetkin tukea.
Tuloeroista on ehkä enemmän näkemyseroja, mutta sosiaalisen eriarvoisuuden vähentämistäkin tukevat kaikki. Tuloeroja hallitus voi päätöksillään kaventaa, mutta tälle yleistavoitteelle ei ole asetettu mitään määrällistä tavoitetta.
Sen sijaan julkisen talouden tasapaino 2023 ja 60 000 lisätyöllistä ovat hurjan kovia maaleja. Jopa raisuin talouden uudistaja olisi varovainen asettamaan tuollaisia tavoitteita ilman mittavaa remonttiohjelmaa. Rinteen kansanrintaman paperissa luvut kuitenkin heitetään pöytään reteästi kuin Reeperbahnilla.
Hallitusohjelman finanssipolitiikka perustuu neljälle peruslinjaukselle. Ensinnäkin pysyviä menoja lisätään 1,23 miljardilla. Toiseksi, menolisäyksiä rahoitetaan kiristämällä verotusta 730 miljoonalla ja budjetin ”uudelleenkohdennuksilla” 200 miljoonan edestä.
Kolmanneksi käytetään kolme miljardia kertaluontoisiin ”tulevaisuusinvestointeihin” – jotka itse asiassa ovat pääosin tavanomaisia menolisäyksiä. Näiden on tarkoitus loppua 2023. Neljänneksi myydään valtion omaisuutta lisämenojen rahoittamiseksi.
Lisäksi hallitus varautuu käyttämään vielä lisää rahaa huonossa suhdannetilanteessa.
Tarkkasilmäinen huomaa kaksi ristiriitaa. Ensinnäkin, kolmen miljardin menojen rahoittaminen myymällä valtion omaisuutta köyhdyttää samalla tavalla kuin mikä tahansa menojen lisääminen, vaikka velkaa ei otetakaan lisää.
Myynti olisi kannatettavaakin, jos omaisuustulot investoitaisiin johonkin todennäköisesti arvoa lisäävään, kuten korkeakoulujen pääomitukseen, mutta vasemmistohallitus käyttää rahat pääosin tavanomaisiin menoihin. Toiseksi, 1 230 miljoonan menolisäysten ja 930 miljoonan tulolisäysten välille jää 300 miljoonan aukko. Tämä on tarkoitus kattaa työllisyyden paranemisen tuomilla lisätuloilla.
Omilla päätöksillään hallitus ei siis heikennä julkista taloutta kovin paljon, mutta ongelmana on se, että julkinen talous on jo nykyennusteilla 2023 vielä noin 1,6 miljardia alijäämäinen. Kestävyysvaje pitkällä aikavälillä on kymmenisen miljardia. Näihin puuttumisen Rinteen ohjelma jättää lähes kokonaan työllisyyden nousun varaan.
Tästä kumpuaakin hallitusohjelman suurin puute: työllisyystavoitteen ja -keinojen välillä on raju kuilu. Se on jopa harhaanjohtavan iso. Työllisyyden nousu 60 000 hengellä edellyttäisi kunnianhimoisia toimia, varsinkin kun talous on kulkemassa kohti matalasuhdannetta.
Ohjelmasta ei löydy juuri mitään konkreettista, jolla olisi tutkitusti työllisyysvaikutuksia. Pumaskasta löytyy toki rutosti tyhjää tekstiä, kuten esimerkiksi että ”työvoimapalveluja uudistetaan tukemaan nopeaa työllistymistä” (s. 129) ja että ”paikallista sopimista edistetään työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmän kautta” (s. 134), mutta ei vaikuttavia politiikkalinjauksia. Paljon ulkoistetaan työmarkkinajärjestöille.
Finanssipolitiikka on jo lähtökohdiltaan löysempää kuin mitä esimerkiksi valtiovarainministeriö suosittelee. Rahaministeriön mukaan julkista taloutta pitäisi sopeuttaa nettomääräisesti nopeasti kahdella miljardilla ja lisäksi tehdä rakenteellisia toimia, joilla parannetaan tuottavuutta ja työllisyyttä. Ero Rinteen hallituksen finanssipoliittiseen viritykseen on siis 2,5 miljardia – tai jopa 5,5 miljardia, mikäli ”tulevaisuusinvestoinnit” jäävät pysyviksi menoiksi.
Menoista hallitus pystyy päättämään, mutta hallitusohjelmassa puuttuvat tulot riippuvat työllisyys- ja talouskehityksestä. Kun jälkimmäiseen ei olla valmiita käyttämään mitään keinoja, on epärehellistä esittää kunnianhimoisia talouden tasapainotavoitteitakaan. Ainoa suurempi uudistus, joka hallitusohjelmassa suoraan linjataan, on sote-uudistus. Se kuitenkin parantaa julkisen talouden tilaa parhaimmillaankin joskus kaukana tulevaisuudessa.
Oikeasti vaikuttavia työllisyystoimia olisivat työn tarjontapuolella esimerkiksi työttömyysturvan porrastaminen, kotihoidon tuen enimmäiskeston lyhentäminen, eläkeputken poistaminen, toimeentulotuen asumiskustannusten omavastuun palauttaminen, työttömyysturvan suojaosan nostaminen, asumistuen enimmäismäärän laskeminen ja työtulovähennyksen kasvattaminen. Kysyntäpuolella yritysverotuksen uudistus tai paikallisen sopimisen merkittävä lisääminen eli toisinsopimisen oikeus olisivat mittakaavaltaan merkittäviä.
Todennäköinen lopputulos on, että kun työllisyystavoitteeseen ei hallituskaudella päästä, mutta menoja kasvatetaan, tullaan vain ottamaan lisää velkaa. Tulevien polvien maksettavaksi tuleva potti jatkaa paisumistaan.
Kestävyysvaje pahenee. Ongelmia potkitaan eteenpäin. Tämä on surullista, koska suotuisa suhdanne olisi avannut mahdollisuuksien oven tilanteen tervehdyttämiseksi.
Rinteen hallitus toimii kuin toimettomana toiveileva laihduttaja: herkuista ei luovuta, kun kaloreita lasketaan kulutettavan hurja määrä. Lenkki, sali ja muut vaikuttavat aktiviteetit kuitenkin jätetään pois listalta, ne kun ovat niin ikäviä. Lopputulos on takuuvarma. Tässä tapauksessa lihoaa valtion velkareppu.
Itse asiassa Antti Rinteen hallitus ei ohjelmansa perusteella ole talouspoliittisten tavoitteiden osalta edes ole kovin vasemmistolainen hallitus. Työllisyysfokuksen ja tasapainotavoitteen voisi aivan hyvin jakaa myös oikeistohallitus. Veropolitiikkakin on pientä hienosäätöä.
Radikaali vasemmistolainen todennäköisesti ei edes pyrkisi budjettitasapainoon ja korottaisi veroja rutkasti enemmän. Julkisia menoja lisättäisiin moninkertainen määrä ja työlainsäädäntöäkin varmaan rukattaisiin kovalla kädellä.
Pikemminkin Rinteen hallitus on säilyttäjä, pysähdyksen puolustaja. Poliittinen painopiste on jossain aivan muualla kuin taloudessa. 2020- ja 2030-lukujen suuret ikääntymiseen liittyvät haasteet jäävät odottamaan ratkaisijaansa.
Puheenjohtaja Petteri Orpo (kok.) on kuvaillut hallitusohjelmaa kuin hiekalle rakennetuksi hulppeaksi huvilaksi. Ilmaisu on värikäs, mutta kiteyttää punavihermullan ohjelmapaperin vähintään mukiinmenevästi. Vasemmalle kaarretaan, vaikka tie näyttää loppuvan.
Uskottavana talouspolitiikan keinoja ei voi pitää. Sokerina pohjalla ohjelman finanssipoliittisessa osassa on maininta siitä, että ”päätöksenteon lähtökohtana on, että budjettitalouden lukuja tarkastellaan hävittäjähankinnoista puhdistettuna”.
Tämä on jopa hullunkurinen linjaus! Eihän sillä ole mitään vaikutusta todellisuuteen, mitä lukuja hallitus päättää omassa tarkastelussa ottaa huomioon, vaan mikä on aito vaikutus rahavirtoihin. Lause on samantyyppinen, kuin jos päättäisin tarkastella pankkitiliäni ”ostoksista puhdistettuna”. Jo näyttäisi saldo hyvältä!
Toivotaan joka tapauksessa uudelle hallitukselle menestystä sinänsä oikeiden työllisyys- ja tasapainotavoitteiden tavoittelussa.
