Uusia päätöksiä tehtäessä ei ole haitaksi, jos selvitetään, mitä tuloksia aiemmat samanlaiset päätökset ovat tuottaneet.
Pakotteita käyttöön otettaessa näytetään käyttäytyvän kuin pakotteita ei aiemmin olisi koeteltu ja niiden vaikutuksista opittu.
Pakotteilla on ikivanha historia.
Puheessaan Indianapolisissa 1919 USA:n presidentti Woodrow Wilson sanoi: “Kansakunta, jota boikotoidaan, on antautumiskypsä kansakunta. Kun tätä taloudellista, rauhanomaista, hiljaista ja tappavaa keinoa käytetään, mitään tarvetta voimankäyttöön ei ole. Se on kauhistuttava keino. Se ei maksa ihmishenkiä boikotoitavan maan ulkopuolella, mutta se aiheuttaa sellaisen paineen boikotoitavaa maata kohtaan, että se ei kykene sitä vastustamaan. ”Nämä näkemykset saivat vahvistuksensa Kansainliiton (1919-1946) oikeudellisissa rakenteissa, joissa taloussanktioiden kollektiivinen käyttö korostui.
Monien mielestä sanktioilla on tärkeä rooli viestin antamisessa, niiden varsinaisen vaikutuksen ohella.
Epäilijät kyseenalaistavat sanktiot ja kysyvät, mitä takeita niiden tehokkuudesta on.
Sanktioiden kohteiksi joutuneet hallinnot välttävät yleensä itsensä kannalta kielteiset seuraukset, vaikka heidän maansa kansalaiset kärsisivätkin.
Skeptikot kyseenalaistavat sanktioiden kustannus–hyöty -suhteen.
Toisinaan sanktioista onkin niiden asettajalle enemmän haittaa kuin niiden kohteiksi joutuneille.
Saadakseen vastauksen sanktioiden tehokkuuteen, amerikkalaistutkijat Gary Clyde Hufbauer, Jeffrey J. Schott, Kimberly Ann Elliott ja Barbara Oegg selvittivät Economic Sanctions Reconsidered –teoksessaan (3. painos 2009) 170 taloussanktiotapausta I maailmansodasta alkaen.
Heidän tuloksensa oli, että n. kolmanneksessa tapauksista pakotteet toimivat niiden asettajien tavoitteiden mukaisesti.
Onnistuneisuusprosentti oli siis 34 %.
Mutta kun Robert A. Pape analysoi tutkijoiden aineiston uudestaan, hän päätyi siihen, että onnistuneisuusprosentti oli vain neljä. Hänen artikkelinsa otsikko oli kuvaava: Why Economic Sanctions Do Not Work, miksi talouspakotteet eivät toimi.
Usein pakotteet eivät tuota toivottua tulosta eli sanktioidun valtion aiempaa ratkaisevasti parempaa käytöstä.
Syitä tähän on monia.
Ensinnäkin pakotteet voivat olla kyseiseen tilanteeseen kelvottomia: tavoitteet liian epämääräisiä, keinot liian pehmeitä, pakotteisiin osallistuneiden maiden yhteistyö liian vähäistä.
Pakotteet voivat myös aiheuttaa kielteisiä vastareaktioita. Sanktioiden kohde voi kokea ns. Talvisota-ilmiön eli siis sen, että vahva ulkoinen uhka kokoaa hajanaiset kotirivit tiiviiksi ja samanmieliseksi yhteisöksi. Ulkoinen uhka voi korostaa nationalistisia tendenssejä. Näin kävi Kansainliiton Italia-pakotteiden kanssa 1935–6, Neuvostoliiton pakotteille Jugoslaviaa vastaan 1948–55, USA:n pakotteille Rodesiaa vastaan 1965–79 sekä USA:n pakotteille Nicaraguaa vastaan 1980-luvulla.
Kolmas epäonnistumisen syy voi piillä siinä, että pakotteiden kohteeksi joutunut valtio saa voimakkaita mustia ritareita liittolaisikseen, jolloin pakotteiden kielteiset vaikutukset kohdemaahan neutraloidaan ulkomaanavulla muista maista. Näin kävi esimerkiksi Kuubassa, joka USA:n pakotteiden vuoksi sai apua Neuvostoliitosta. Vastaavasti Arabiliiton kampanja Israelia vastaan johti huomattaviin yksityisiin lahjoituksiin Irsaelin tueksi.
Neljäs epäonnistumisen tyyppi voi aiheutua siitä, että pakotteita asettavat maat joutuvat liittolaistensa hylkimisiksi ja omien kansallisten etujensa vastaiseen taloudelliseen kehitykseen: pakotteita asettavan maan oma talous voi kärsiä pakotteista. USA yritti vaikuttaa eurooppalaisiin neuvostoliittolais-eurooppalaisessa kaasuputkihankkeessa 1981–2, mutta epäonnistui: eurooppalaiset maat vain vieraantuivat USA:n politiikasta ja kysyivät, oliko varsinaisena tarkoituksena vaikeuttaa eurooppalaisten energiayritysten taloutta – ei niinkään vastustaa Neuvostoliittoa.
Kotimaiset yritykset voivat kärsiä maan ulkomaille asetetuista pakotteista. Suomalaiset yritykset tulevat varmuudella kärsimään EU:n Venäjälle asettamista pakotteista. Suomi on ampumassa itseään jalkaan, kenties molempiin.
Päättäjät ovat hyvin tietoisia näistä epäonnistumisista.
He turvautuvat pakotteisiin, koska sotatoimet olisivat ylimitoitettuja ja pelkät diplomaattiset paheksunnat liian lieviä.
Sanktiot tarjoavat edullisen mahdollisuuden poliittiseen teatteriin aiheuttamatta sodan korkeita kustannuksia. Teatterin tavoiteltu yleisö on pikemmin kotimaissa kuin kohdemaassa.
Sanktiot ovat symbolipolitiikka, eivät vaikutusvaltainen keino aikaansaada oleellisia muutoksia sanktioidussa valtiossa.
Matti Wiberg on valtio-opin professori Turun yliopistossa.