Kolmisenkymmentä vuotta sitten professori Seikko Eskola suoritti vierailun arvostetun sveitsiläisen lehden, Neue Zürcher Zeitungin (NZZ) toimitukseen ja arkistoon. Häntä kiinnosti, oliko lehti käsitellyt Suomen menoa jatkosotaan ja jos, niin miten. Lehden kiinnostus Suomea kohtaan oli niin määrällisesti kuin laadullisesti yllättävän seikkaperäistä ja korkealaatuista.
Eskola laati havainnoistaan materiaalia, joka jäi arkisten työkiireiden vuoksi lojumaan pariksi vuosikymmeneksi. Vanhat muistiinpanot houkuttelivat kuitenkin palaamaan aiheeseen, ja niin Eskola jalosti siitä seikkaperäisen tutkimuksen.
Vastoin kuin kirjan alaotsikko – Suomen vaikea 1940-luku eurooppalaisin silmin – teos käsittelee lehdessä julkaistua Suomea koskevaa uutisointia aina Helsingin olympialaisiin saakka.
Kun lehden toimituksellista käytäntöä vertaa nykyajan hälyotsikointiin ja väärienkin tietojen kierrätykseen, hävettää tämän päivän journalistien puolesta. Lehden kirjeenvaihtajat eivät tuolloin metsästäneet kohujuttuja, vaan analysoivat kaiken taustoja. Kirjeenvaihtajilla oli suuri vapaus, mutta heistä ei tehty tähtiä. Juttujen yhteydessä ilmoitettiin vain päivämäärä sekä kirjoittajan nimikirjaimet tai kirjaintunnus. Narsismi oli tuolle ajalle vierasta.
Lähtökohtana sympatia pientä demokraattista Suomea kohtaan
Neue Zürcher Zeitung kunnostautui jo ennen 1. maailmansotaa viileillä raporteillaan mieliä kuohuttaneista tapahtumista Euroopassa. Se oli hyvin varhaisessa vaiheessa kriittinen niin kommunismia kuin Benito Mussolinia kohtaan.
Kun Adolf Hitler nousi valtaan, lehti itse teki harvinaisen päätöksen: sitä ei jaettasi laisinkaan Saksaan, jotta vältettäisiin saksalaispainostus. Silti Saksan hallitus hankki kaikki vuodet lehteä parin sadan kappaleen verran virkakäyttöön. Hitlerin arvellaan lukeneen lehteä enemmän kuin mitään muuta ulkomaista julkaisua.
Sveitsi ei joutunut sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta sen itsensäkin oli säädeltävä lehdistönsä sananvapautta. Näin siksi, että Saksa suhtautui Sveitsin lehdistöön erittäin aggressiivisesti ja ilmaisi voivansa jopa hyökätä maahan. Miehitys olisi ollut kuitenkin niin vaivalloinen, ettei siihen ryhdytty.
Sveitsi ja Suomi olivat molemmat pieniä valtioita, jotka elivät suuren, aggressiivisen diktatuurin kyljessä. Tämä oli yksi syy osoittaa myötätuntoa Suomea kohtaan, vaikka jatkosotamme ei ollut suinkaan yksiselitteisen myönteinen länsimaiden silmissä.
NZZ:n antama kuva Suomesta ei ollut kansallissosialistinen tai fasistinen. Suomea pidettiin ratkaisuiltaan realistisena, varsinkin kun Neuvostoliitto osoittautui jatkosodassakin hyökkääjäksi.
Keskushenkilö NZZ:n Suomea koskevan raportoinnin tekijänä oli tohtori Max Mehlem, joka toimi paljolti Helsingistä. Hänen ja toimittajakollegoittensa ahkeruutta ja mielenkiintoa kuvastaa se, että lehti julkaisi jatkosodan aikana 1111 Suomea käsitellyttä artikkelikokonaisuutta. Kiinnostus jatkui suurena myös sodan jälkeen.
NZZ peittosi laadussa kirkkaasti Ruotsin lehdistön
Ruotsalainen lehdistö on käsitellyt naapurimaansa Suomen asioita perustaen uutisensa äkkinäisiin sensaatioihin, paisutellen – hyvässä ja pahassa.
Seikko Eskola rinnastaa esimerkein näiden kahden viestintäkulttuurin suorastaan räikeitä eroja. Siinä missä ruotsalaislehdistö kauhistellen levittää hysteriaa, siinä Mehlem viileästi omakohtaisiin havaintoihin perustellen selostaa tapahtumat. Voi toki olla niin, että irtonumeromyynti oli lännessä suurempaa kuin Sveitsissä.
Naapurimaamme lehdistö käyttäytyi isovelisyndrooman mukaisesti, neuvoi ja hätiköi. Kun ruotsalaislehdistö syytti suomalaisten siirtäneen saksalaispainostuksesta juutalaispakolaisia saksalaisille, Mehlem kertoi viranomaisten kieltävän tämän. Hän tietää neljän rikoksista tavatun karkottamisesta ja toteaa, että Venäjän-vastaisessa liittoutumassa Suomi oli ainoa maa, jossa juutalaisilla oli täydet kansalaisoikeudet. Tämä ärsytti Saksaa.
Toisaalta, myöhemmin Mehlem otti esille eduskunnassa 1945 käydyn keskustelun äärivasemmiston vallassa olleen valtiollisen poliisin toimista. Prosessin NZZ kuittasi kahdeksalla uutissähkeellä, niistä neljä etusivulla.
Sisäministeri Yrjö Leino oli ollut myötävaikuttamassa 20 henkilön luovuttamiseen ilman tutkintaa ja tuomiota Neuvostoliittoon – ilmiö josta tuli vuosikymmeniksi maan tapa. Jälkikäteen tuntuu suorastaan uhkarohkealta, että em. vuoksi kommunistinen sisäministeri Leino uskallettiin syrjäyttää asian tultua myöhemmin julki.
Koska NZZ ei sietänyt kommunistista saati saksalaista fasismia, kirjeenvaihtaja tarkkaili tyynesti Suomen tilanteita, vaikkei aseveljeys Hitlerin kanssa ollutkaan kaunisteltavissa. Kun rauhanteko Neuvostoliiton kanssa oli totta, Suomi ajoi saksalaiset pois pohjoisesta mahdollisimman pian. Maa toimi lojaalisti voittajaa kohtaan ja suoriutui aluksi mahdottomilta tuntuneista sotakorvauksista.
J.K. Paasikivi saa raporteissa kiitosta. Vielä vuonna 1950 Paasikiven täyttäessä 80 vuotta, Mehlem kertaa presidenttimme saavutukset ja nostaa hänet Mannerheimin rinnalle. Mehlem luonnehtii päivänsankaria: ”Omaa etuaan tavoittelematon patriootti ja epätavallinen ihminen.”
Suomelle lohdullista raportointi
Max Mehlem tutustui Suomeen ja suomalaisiin harvinaisen perusteellisesti. Jatkosodan ensimmäisenä talvena hän kierteli takaisin valloitetussa Karjalassa, ja teki herkullisia havaintoja.
Hän ei pitänyt suomalaissotilasta kovin imponoivana hahmona, jolle muodollinen täsmällisyys oli vierasta. Kuitenkin velvollisuudentunto, kätevyys ja kyky itsenäiseen toimintaan tekivät vaikutuksen. Miehistön ja reservinupseeriston välillä vallitsi toverillinen ilmapiiri. Saman huomasivat monet rintamillamme vierailleet – aivan kuin olisivat olleet jo ideoimassa Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta.
Max Mehlem oli ilmiselvästi ammattitovereihinsa verrattuna paremmin informoitu. Tämä ei tarkoita, että hän olisi toistanut sellaisenaan vaikkapa presidenttimme hänelle kertomaa, vaan hän kykeni asemoimaan suomalaisten ajattelun suureen kansainväliseen kokonaisuuteen.
NZZ suhtautui sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin ja siinä valvontakomission rooliin kriittisesti. Neuvostodiktaattori Josif Stalin sai vapaat kädet, kun Yhdysvaltoja eikä Englantia kiinnostanut, vaikka tuomioiden perustelu jälkikäteen sorvatun lain perusteella oli vastoin yleisiä oikeusperiaatteita.
Seikko Eskola on nyt kirjoittanut kaksi tutkimusta vuosikymmeniä säilössä pitämiensä laajojen muistiinpanojen pohjalta. Edellinen vastaavanlainen paluu vanhaan materiaaliin ilmestyi neljä vuotta sitten: Suomen hurja vuosi 1917 Ruotsin peilissä. Mitähän hänellä on vielä varastoissaan?
Seikko Eskola: Demokratia diktaattorien varjossa. Suomen vaikea 1940-luku eurooppalaisin silmin. Atena 2014.
Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII