Pitkän uran yrityskulttuurin ja johtamisen parissa tehnyt Pauli Juuti on kirjoittanut suuren joukon kirjoja, jotka enemmän tai vähemmän teoreettisesti pohtivat työelämään liittyviä haasteita. Nyt hän kuvailee häpeällisiä esimerkkejä todellisestä maailmasta, mihin jokainen työssä kävijä voi törmätä. Juuti käy lävitse huonon johtamisen syitä ja seurauksia, jotka puistattavat jokaista toisen palveluksessa olevaa.
Juutin lähtökohta on tarkoitushakuinen – se annettakoon anteeksi, sillä niin kirja sai mausteeksi kunnon annoksen räjähdysainetta. Hän löysi tarvitsemansa suorastaan helpolla tavalla. Juuti ryhtyi keräämään konkreettista kokemustietoa. Hän kääntyi asiassa otollisen tahon puoleen.
Keväällä 2017 useat ammattiliitot esittivät tiedotusvälineissään jäsenilleen pyynnön kirjoittaa kokemuksistaan johtamisesta. Juuri sellaisista asioistahan ammattiliitot ovat hanakoita jakamaan tietoa ja luomaan taistelutunnelmaa. Kirjan tekoa ajatellen Juuti pääsi luistavasti alkuun, sen suurempaa inspiraatiota hän ei tarvinnut. Hän sai 31 erilaista tapauskuvausta surkeasta johtamisesta. Siitä vain aineiston kimppuun.
Luottamuksellisesti, nimettöminä
Pauli Juuti kuvailee saamansa materiaalin saattelemana johtamisen mätäpaiseita, mutta niin uhreja kuin heitä johtaneita pölkkypäitä suojellen. Siis kukaan tuhoisasti toilaillut ei joudu tilille, eikä menetä mainettaan. Osa kirjan tarinoiden sensaatioarvosta näin menetetään, mutta se takaa asiallisuudellaan teoksen käytön neutraalina oppikirjana.
Väärän johtamisen mainio viljelyalusta näyttää liittyvän Juutin kuvaamien esimerkkien valossa jäykkään ja pelottavaan hierarkkiseen yrityskulttuuriin. Vielä muutama vuosikymmen sitten sellaisia olivat sotilasorganisaatiomaiset äijäyhteisöt niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Öykkärimäiset esimiestyypit olivat portaikon yläpäästä katsovien silmissä aikaan saavia ja kaikkein ylimmän johdon kannalta luotettavia. Kaukaa tarkastellen käskyttäminen toimi.
Jos Juuti vuosikymmenten kokemuksen perustalta olisi halunnut, hän olisi vallan mainiosti voinut kertoilla jo edesmenneiden yritysten ja näiden tyrannijohtajien käytöstavoista. Hänhän on – toki luottamuksellisesti – perehtynyt kymmenien suurten ja pienten työyhteisöjen käytöstapoihin, minkä pohjalta riepotella despootteja ja jakaa ohjeita.
Yksi mies ja yksi ääni
Millä tavalla johdettiin aikoinaan valtionyhtiöitä, Valmetia, Nestettä, Alkoa, Finnairia jne., miten niin sanotut Kalevi Sorsan (sd.) ”pikkusotilaat” aloittivat ulkoasiainministeriön puhdistamisen vääräoppisista – muista valtion hallinnon yksiköistä puhumattakaan.
Pauli Juuti esittelee tehokkaan tänäkin päivänä esille tuodun tyrannian keinon: pelolla johtamisen. Yhden miehen tylyttämät organisaatiot jäivät erityisesti myös oman toimittajahistoriani mieleen. Missä olisivat alaiset olleet vielä enemmän peloissaan kuin taiteilijat Kansallisoopperassa, oppilaat teatterikoulussa tai Helsingin metrotoimistossa kauan sitten. Alaisten tärinä oli liki korvin kuultavissa.
Paljon on romantisoitu perheyritysten auvoisuudesta. Niiden joukossa on toki mallikelpoista johtamisen kulttuuria ja toisaalta yhden tyrannin kauhunäytelmää. Kun omistaa yrityksensä, omaa siihen tarvittavan koko äänivallan, vain ulkopuolinen oikeuslaitos voi olla viime käden turva työntekijän kannalta.
Tehtävien vähentäminen, palkan alentaminen, siirto muualle, mykkäkoulu jne. ovat normaaleja metodeja saada alainen ymmärtämään, että tämän kannattaa lähteä muualle.
Alainenkin voi olla ääliö
Esimiehiä on kautta aikojen halveksittu. Toki maailmanhistoria tuntee myös suuria johtajia, joita on ensin palvottu, mutta kun tilanne on koittanut, heidät on tylysti osattu myös hyljätä. Tämän kirjan agenda on kuitenkin kertoa huonosta johtamisesta ja antaa oikeita lääkkeitä sen ehkäisyyn ja poistoon.
Syytä meidän on kuitenkin aina muistaa, että alaisena olemiseen kuuluu luontainen halu olla tyytymätön ja kukapa siihen olisi oivallisempi syyllinen kuin oma esimies. Ja montakohan tapausta työelämä muistaakaan, kun esimies vaihtuu. Hyvin usein huokaus kuuluu: oli se edellinen sittenkin ihan jees.
Työpaikan ilmapiiri ei ole vain johdosta kiinni. Toki pomolla on enemmän tai toimivampia työkaluja tehdä niin pahaa kuin hyvää, mutta kyllä alainenkin voi pilata tunnelmaa. Eri mieltä olemisen oikeudesta on liikkeellä paljon kaunista lepertelyä. Mutta liian pitkälle menee esimerkiksi Kirsi Piha muutama vuosi sitten julki tulleessa kirjassaan Konflikti päivässä. Hän näkee yhteenottojen lisäävän mahdollisuuksia muutokseen.
Suoraan puhuminen voi olla myös suuri, kohtalokas vaara. Kaikki eivät ole työntekijöinä rempseitä, eivätkä kaikki kestä kaikkea. Nöyryyttäminen voi johtaa yksilötasolla arvaamattomiin kriiseihin. Darwinismin lait eivät saa muodostua elämänohjeiksi, joiden mukaan heikot yksilöt karsiutuvat ja yhteisö sen kun vain jalostuu.
Nimet esiin?
Tutkijana, yrityskulttuurin tiedemiehenä Juuti on aivan liian kultivoitunut teoreetikko, jotta tästä johtamisen kauhugalleriasta olisi tullut myyntimenestys. Näihin oppikirjalle oivallisiin esimerkkitapauksiin, kun hän olisi kehdannut liittää elävästä elämästä oikeita nimiä – työyhteisöjen ja pomojen, edes edesmenneitä – siitä olisi tullut kuuma lukemisto.
Ehkä, kun tutkija Pauli Juuti tästä vielä vanhenee ja menettää uskonsa myötäkarvaan silittämisen hyödyllisyyteen, hän räväyttää julkisuuteen superlistan: ”Surkean johtamisen 20-kärjessä –iljetystä”. Siihen hän tarvitsisi vain kunnon sensaationikkarin apua. Pitäisikö tarttua jo nyt puhelimeen?
Pauli Juuti: Huono johtaminen. Tuhon tieltä toimivaan työyhteisöön. Gaudeamus 2018.