Suomalainen poliittinen elämä muistuttaa Ruotsin-risteilyä. Kaikki ovat matkalla samaan suuntaan enemmän tai vähemmän sulassa sovussa.
Aallokot eivät saa laivaa poikkeamaan totutulta reitiltä. Kapteeniin ja miehistöön luotetaan vankkumatta. Matkustajat ovat jakautuneet identiteettinsä mukaisesti: yhdet kahmivat herkkuja buffetissa, toiset kokevat keskiluokkajuttuja à la cartessa ja kolmannet pohjustavat iltaa baarissa. Myöhemmin suuri osa kohtaa toisensa yökerhossa, jossa naamiot riisutaan. Risteilyn viihdetaiteilijat, television ajankohtaisohjelmien puhuvat päät, sanoittavat matkaa ja tunnelmaa.
Suomi-laivalla on kuitenkin poikkeuksellinen kyky tehdä oletettavien laiskojen lehmänkäännöksien sijaan nopeita muutoksia lähes hetkessä silloin, kun myrsky ulkona uhkaa käydä liian voimakkaaksi. Emme ole aina samaa mieltä, mutta kykenemme yhteistoimintaan tilanteen vaatiessa. “Suomen idea on pysyä hengissä”, totesi presidentti Mauno Koivisto Moskovassa vuonna 2002.
Lyhyessä historiassamme riittää näitä epäjatkuvuushetkiä. 1809 siirsimme lojaliteetin Ruotsin kuninkaalta Venäjän tsaarille, 1944 vaihdoimme Saksan kanssasotijuuden Neuvostoliiton välirauhansopimukseen ja vuonna 1992 sovittiin YYA-sopimuksen lopettamisesta, kun haimme jo EY-jäsenyyttä.
Strategisten muutoksien läpivieminen suomalaisessa yhteiskunnassa ilman sisäistä välienselvittelyä on erikoiskykymme. Aiempaa reittivalintaa päättäväisesti puolustanut kapteeni ja miehistö jatkavat – ellemme laske Neuvostoliiton vaatimia sotasyyllisyystuomioita – murrosvaiheen jälkeen usein lähes samalla kokoonpanolla. Tämä on lustraatiota, puhdistautumista, kaipaaville turhauttavaa: tuntuu väärältä, että jotkut suomettumisen airueet ovat 2000-luvulla edelleen yhteiskunnan johtotehtävissä.
Samalla tämä suomalainen piirre juuri mahdollistaa laivan nopeat suunnanmuutokset. Kun kapteeni ja miehistö tietävät, ettei heitä revitä alas tehtävistään ja häväistä, heillä on vähemmän tarvetta takertua virheelliseksi osoittautuvaan reittiin. Myös matkustajat voivat kokea olevansa kaikki samassa kyydissä, eivätkä näkemyserot laivan käytävillä kärjisty.
**
Venäjän hyökkäys Ukrainaan vastareaktioineen muodostaa historiallisen epäjatkuvuuskohdan Suomelle. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen asemoitumisemme on taas kerran vanhentumassa käsiin. Jakkaramallista puuttuu useampi jalka.
Uuden asennon hakeminen tapahtuu nyt nopeasti. Laivan matkustajat tiedostavat lähestyvän jäävuoren akuutisti, niin kuin tuoreimmat Nato-jäsenyyttä koskevat mielipidetiedustelut kertovat. Samalla olisi valtion päätöksenteon osalta epärealistista olettaa, että esimerkiksi Urho Kekkosen ja Ahti Karjalaisen puolue pystyisi parissa päivässä kääntymään Nato-jäsenyyden kannalle. Keskustelut ja prosessit vievät demokratiassa aikansa.
Suomen ja Yhdysvaltain tiivistyvä puolustuskumppanuus on tärkeä ja arvokas. USA:n sotilaallinen ja – ainakin toistaiseksi – myös poliittinen toimintakyky ovat eri planeetalta kuin Naton eurooppalaisten jäsenmaiden. Samalla prosessi kumppanuuden kehittämiseksi antaa suojaa ja edes hiukan aikaa Suomen Nato-prosessille: nyt sisäiselle keskustelulle ja myöhemmin mahdollisen jäsenhakemuksen käsittelylle liittokunnan jäsenmaissa.
Kuitenkin muutoksien keskellä on aina niitä, joita loikkaus tuntemattomaan pelottaa. Ristiriita suhteessa omiin aiempiin puheisiin ja kirjoituksiin ahdistaa. Eikö pienempi muutos riittäisi, eikö meille löytyisi erillisratkaisu? Voisimmeko saada vain yhteistyön hyödyt ilman velvoitteita?
Osittain tällaisista tuskailuista syntyivät muun muassa Finefta ja Euroopan talousalue ETA. Välimallin ratkaisut osoittautuivat lyhytikäisiksi. Tänään välimallia haikailevat kaavailevat USA-yhteistyöstä ”Pohjolan AUKUS”:ia, alkaneen matkan määränpäätä.
Ajattelu ei pidä vettä. Saadakseen turvaa pitää sitä myös antaa. Miksi muut suojaisivat meitä, jos emme itse olisi valmiita kantamaan osaltamme vastuuta – myös veljeskansastamme Virossa?
Historia tulee osoittamaan taas kerran, että muutoksen keskellä Suomi-laivan ei parane jäädä puolimatkaan Maarianhaminaan, vaan jaksaa perille saakka. Länteen. Natoon.
