Kuuba kärsii historiansa pahimmasta kriisistä, eikä helpotusta ole näköpiirissä. Elämä kommunistipuolueen johtamassa saarivaltiossa onkin vauhdilla muuttumassa sietämättömäksi, kertoo Economist.
On vaikeaa käsittää, miten kuubalaiset selviävät. Lääkärien, opettajien ja muiden korkeakoulutettujen virallinen kuukausipalkka on 6506 pesoa (noin 12,56 euroa). Siivoojat ja turistioppaat tienaavat yli puolet vähemmän. Samaan aikaan 30 kananmunaa maksaa kaupassa lähes 2800 pesoa, kilo riisiä taas 650 pesoa.
Kuubalaisten palkka ei siis riitä edes ruokaan. YK:n alainen maailman ruokaohjelma joutuukin jakamaan hätäapua, jotta kuubalaislapset eivät nääntyisi nälkään.
Ruokapula on vasta alkua. Neljän tunnin sähkökatkot ovat tavallisia kaikkialla, ja maaseudulla ne ovat vielä pidempiä. Se on pitkä aika ilman tuulettimia ja ilmastointia trooppisen kuumassa saarivaltiossa. Monilla alueilla myös vesihuolto katkeilee, joten ruoanlaitto, peseytyminen ja vessan vetäminen ovat mahdottomuuksia.
Espanjalaisen Social Rights Observatory -ajatuspajan mukaan 89 prosenttia kuubalaisista elääkin tätä nykyä äärimmäisessä köyhyydessä. 70 prosenttia jättää säännöllisesti aterioita väliin ja vain kolme prosenttia saa tarvitsemansa lääkkeet apteekista.
Liikkuminen ei ole sen helpompaa. Julkinen liikenne on käytännössä kadonnut, eikä henkilöautoille ole tarjolla polttoainetta. Kun löpöä on saatavilla, maksaa tankillinen bensaa kolmen kuukausipalkan verran, ja sitäkin pitää jonottaa lähes viikko.
Käytännössä sosialistinen saarivaltio on riippuvainen ulkokuubalaisten rahalähetyksistä. Ei siis ihme, että moni kuubalainen haaveilee ulkomaille lähtemisestä. Viidessä vuodessa lähes neljännes väestöstä on paennut maasta. Lähtijöissä korostuvat korkeakoulutetut, ja esimerkiksi maan lääkäreistä on lähtenyt jo puolet.
Samaan aikaan talous sakkaa. Kuuba oli ennen yksi maailman suurimpia sokerin viejiä, mutta nyt maa joutuu tuomaan sokeria ulkomailta. Kun vuonna 1989 sokeria tuotettiin kahdeksan miljoonaa tonnia, jäi viime kauden sato 150 000 tonniin. Kaupat ovat tyhjillään, inflaatio jyllää ja pääkaupunki Havannan rapistuvilla kaduilla harvoilla on töitä.
Ainoana valopilkkuna toimivat yksityiset yritykset, joiden koko on tosin rajoitettu sataan työntekijään. Epävirallisella yksityisellä sektorilla palkat ovat jopa kahdeksan kertaa valtion palkkoja suuremmat. Kolmannes työvoimasta työskentelee näissä yrityksissä.
Maata johtaneet Fidel ja Raul Castro inhosivat yksityisiä yrityksiä. Nyt valtiojohdon on kuitenkin pakko katsoa yritysten toimintaa sormien läpi.
– Kommunistipuolueella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa yksityisen sektorin kukoistaa, koska se ruokkii maan ja työllistää ihmisiä, tiivistää Ricardo Zúñiga, presidentti Barack Obaman entinen neuvonantaja.
Puoluetta kuitenkin pelottaa, että valtion otteen heltiäminen taloudesta johtaa myös poliittisen vallan menetykseen.
– [Valtiojohto] on edelleen liian vainoharhainen avautuakseen. He näkevät yksityisen sektorin matoina, jotka soluttautuvat maahan ja horjuttavat sitä, ja lopulta ajavat kommunistipuolueen ulos, eräs brasilialainen kommentaattori arvioi.
Muutosta ei kuitenkaan ole nähtävissä. Oppositio on heikko ja pirstaloitunut. Vaikutusvaltainen 94-vuotias Raul Castro noudattaa tiukan marxistis-leninististä linjaa, ja presidentti Miguel Díaz-Canelia pidetään lähinnä keulakuvana.
Havannalainen taksikuski tiivistääkin tilanteen osuvasti.
– Tämä järjestelmä on niin pilalla, että sitä ei voi korjata. Voimme ainoastaan hankkituua siitä eroon ja aloittaa uudestaan, hän tiivistää.
