Matti Apunen oli Aamulehden vastaavana päätoimittajana ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n johtajana, kunnes siirtyi käytännön elämän tuolle puolen: Tampereen yliopiston työelämänprofessoriksi. Hänet tunnetaan omaperäisenä keskustelijana ja kirjoittajana, joka on häirinnyt punavihreän sakean mielipidevirran hyminää.
Merkillistä on, että hän vastaanotti kirjansa tekemisen tilauksen SOK-konsortiolta. Siinä Apunen joutui nielemään joukon sisällön sävyjä rajaavia kompromisseja. Yksi sellainen ilmiselvästi oli, ettei hän ole halukas mollaamaan niitä, jotka mollaavat suomalaista maanviljelyä, kotieläinkasvatusta tai eläinperäistä ruokaa: lihaa, kalaa, maitotuotteita. Silti tarjolla on paljon uusia ajatuksia.
Apunen ei ehtinyt kommentoida kauniaislaisen teologian dosentin saatanan ja Jeesuksen nimissä suorittamaa nettivihahyökkäystä tuotantoeläinyrittäjiä kohtaan. Kasviksia syövä journalistikunta asettui papin kirouksen puolelle, mutta siihen keskusteluun ei suuri keskusliitto onneksi joutunut nyt osallistumaan. Olipa kyse kuinka suuresta ja mahtavasta yrityksestä, tänään ne säpsähtävät jokaisesta syyttävästä äläyksestä – pikemminkin alistuvat kuin ryhtyvät oikomaan faktoja.
Ruoka merkitsee kilpailua
Ruoka on monimutkainen juttu. Se ilmenee meidän kaikkien avatessa lehden tai katsoessa uutiskuvaruutua. Jokapäiväisestä leivästämme on tullut viihteen yksi elementti, on kokkisotia, leipomiskilpailuja tai kulinaarisia viihderetkiä maailman ääriin. Tähtikokkimme laventavat tunnettuuttaan ja tuotteittensa elinpiiriä haukkumalla yrittäjiä ja näiden pöperöitä erityisohjelmissa. Eläköön narsismi.
Matti Apunen on haastatellut suurta joukkoa ruoka-asioista kommentointiin halukkaita. Sanavalmiit jututettavat tarjoilevat herkullisia ja viisaita huomioita. Kansainväliset elintarvikkeiden tuottajat tekevät valtavia satsauksia päästäkseen markkinoille. Rahassa mitattuna suuryhtiö voi heittää projektiin kymmenen vuotta ja kymmeniä kertoja sen, mihin suomalainen kykenee rahassa. Maailma huutaa nälkää, mutta tuotteen brändäys menee sekin joskus liioittelun tasolle. Silti meidän tulisi kyetä nostamaan vaikkapa peruna ja sen eri lajikkeet luokitelluiksi laatutuotteiksi: delux.
”Matador Network” –matkailusivusto listasi runsas vuosi sitten kymmenen suomalaista ruokaelämystä: salmiakki, ruisleipä, korvapuusti, karjalanpiirakka, leipäjuusto, uudet perunat ja silli, poronkäristys, lohikeitto, paistetut muikut ja lihapiirakka. Luettelo ihmetyttää mutta osui kohdalle ja upposi: tervetuloa kihti! Mihin ihmeeseen piiloutuivat: marjat, sienet, hedelmät, kotitekoiset juomat? Apunen kommentoi:
”…Ainoastaan lihapiirakka ei ehkä nousisi automaattisesti kaikkien listalle ja monilla sen korvaisi todennäköisesti karjalanpaisti. Listan ennustettavuus kertoo siitä, että klassikoita ei keksitä palvelemaan päivän muotia. Ne syntyvät hitaasti…”
Katse omissa varpaissa?
”On maamme köyhä ja siksi jää” sanotaan ja tuo alakulo ilmenee oman ruokamme vientiasetelmissa. Silti perusolosuhteet meillä ovat moniin muihin maihin verrattuna erinomaiset. Eläintuotannossa kontrolloimme lääkkeiden käyttöä, lannoitteiden ja torjunta-aineiden suhteen olemme mallioppilaita. Emme aina osaa tehdä elintarvikkeistamme kiinnostavia. Ei ole tarvinnut: suuri monopolikaksikko on riehunut maassamme liki koko itsenäisyyden ajan, onneksi Lidl tuli häiritsemään. Anteeksi, viimeksi mainittua virkettä Apunen ei toki kirjoita.
Suomalaiselta elintarvikeviejältä puuttuu liian usein laatuylpeys. Ihmetelkääpä, miten Välimerenmaiden viinit, juustot, yksinkertaiset lihasiivut, öljyt jne. ovat kohottautuneet yhdeksi suureksi premium-tuotteiden maailmaksi. Siinä sivussa niiden hintatasoa on hissattu ylös. Silti mieli tekisi sanoa: hyvä kuohuviini on parempaa kuin niuho samppanja.
Ruokaketjun tulee olla läpinäkyvää alkulähteille saakka. Karmeata oli silti katsoa dokumenttia espanjalaisista tomaattiviljelmiltä: afrikkalaisia työntekijöitä, hirvittäviä suojamuovivuoria kaatopaikoilla jne. Korona vauhditti suuntaa: verkkokauppa ja kotiin toimitukset panevat paljon uusiksi. Silti ruokatuotanto ahdistuu: vuosina 2003-2013 joka neljäs maatila lopetti Euroopassa.
”Ottakkee kukkoo”
Seisova pöytä kuvailee useiden suomalaisyrittäjien askelia kohti ulkomaita. Venäjä ja Kiina ovat toimineet kovina kouluina. Pettymyksiä on koettu, mutta esimerkiksi Valiolla on kirjassa hyviä onnistumisia kerrottavanaan. Silti euroissa mitattuina saavutukset ovat vain kohtalaisia, joskin vienti Kiinaan kasvaa neljännekselle per vuosi. Varoitus: kiinalaiset tarkkailevat, viivyttelevät ja samalla opettelevat itse koko ajan. Myös tautivitsaukset muuttavat markkinoita yhdessä yössä.
Viisi tähteä –julkaisun päätoimittaja Eeropekka Rislakki lukee madonluvut ravintoloille. Hän ennustaa lukumäärän puolittuvan. Fine dining –kikkailu kokee kovia, enkä itse ihmettele: kympin Alkon viini ravintolassa seitsemällä kympillä. Koppakuoriaisvanukkaat taisivat jo mennä.
Paljon on maassamme tarjolla sellaista, jota emme osaa arvostaa. Silakkasaaliistamme menee 90 prosenttia minkinrehuksi, suomalaismetsä muuttuu yhä vessapaperiksi, vaikka siitä voisi jalostaa liki ruokaraaka-ainetta tai ainakin sen ympäristöystävällisiä pakkauksia.
Joskus suomalaisruoka voi jäädä pitkään kieltämme osaamattoman mieleen. Jutun Apuselle kertoi Suomen ja EU:n ex-parlamentaarikko Lasse Lehtinen, joka oli istutettu illallisilla maineikkaan hollantilaisen journalistin viereen. Äkkiä tämä kääntyi kohti ja laukaisi selvällä savolaisaksentilla: ”ottakkee kukkoo”. Vuosia aiemmin tämä oli ollut ruokamessuilla, jossa hän astui Suomi julisteilla varustettuun katokseen. Pöydällä oli ruskea kiekko, jota sinne tulleet mykät suomalaismiehet hakkasivat palasiksi. Se oli kalakukkoa. Toinen äijistä sanoi: ”Ottakkee kukkoo”. Tuote ja repliikki jäivät askarruttamaan. Siinä olivat suomalaiset vienninedistäjät asialla.
Matti Apunen: Seisova pöytä. Miksi suomalaisen ruoan arvo ei kasva? SOK 2020.