[rev_slider alias=”foie-gras-1″ mode=”header”][/rev_slider]
Helsingin Sanomien Nyt-liite (7.4.2017) arvioi ravintola Vihreän Holvin sydäriksi nimettyä jälkiruokaa toteamalla sen olevan “pannukakku, jonka päällä on kaksi viipaletta paistettua, pinnalta rapeaa ja sisältä rasvaisen pehmeää ankanmaksaa. Ei ehkä kaikkein eettisin jälkiruoka…”
Suomessa hanhen- ja ankanmaksaan liittyvä moraalinen pohdinta on verrattain uutta, mutta maailmalla, erityisesti trenditietoisessa Kaliforniassa sitä on harrastettu kauan. Jo vuonna 2004 silloinen Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzenegger kielsi hanhenmaksan myynnin osavaltiossa.
Mitä porvarin pitäisi tästä kaikesta tuumata? Hanhenmaksahan on kuitenkin cuisine bourgeois:in, eli ranskalaisen porvarillisen keittotaidon mestarinäyte. Onko sillä enää sijaa ruokapöydässämme.
Maksan vastustus perustuu sen valmistukseen. Kuten tuotteen ranskankielinen nimi Foie Gras (rasvamaksa) suoraan toteaa, herkku on hanhien ja ankkojen rasvoittunut maksa, joka saadaan aikaan pakkosyötöllä. Menetelmä oli tuttu jo roomalaisten aikoina, ja ranskalaiset herättivät sen henkiin uudestaan 1700-luvulla Lounais-Ranskassa.
Veikkaan että useimpien linnun pakkosyötön nähneiden henkilöiden ensivaikutelma lopputuotteeseen on kielteinen. Mutta aina ei pidä luottaa ensireaktioon.
[rev_slider alias=”foie-gras-2″][/rev_slider]
Pakkosyöttö ei ole kaunista, mutta siipikarjatuotannon kirjossa pakkosyötetyt hanhet ja ankat ovat onnekkaimmasta päästä. Tiedostava kuluttaja valitsee luomu-, lattia-, tai vapaan kanan munan, mutta yksikään noista linnuista ei elä yhtä antoisaa elämää kun maksanluovutushanhi.
Tyypillisesti lintuja pakkosyötetään tunkemalla suppilon avulla niiden kurkusta alas joko maissimassaa tai esimerkiksi leipomoiden ylijäämä raaka-aineita. Tämä sinänsä epämiellyttävä kokemus kestää runsaan minuutin ja se toistetaan kaksi tai korkeintaan kolme kertaa vuorokaudessa. Lopun aikaa ranskalainen hanhi tai ankka elää vapaana kuin taivaan lintu, tosin siivet leikattuna. Mitään muuta siipikarjaa ei kasvateta yhtä laveasti, ei edes muikeista elinoloistaan – osittain virheellisesti – maailmankuulua Bressen-kanaa.
Ruokailua, kuten niin monia muitakin asioita on viime vuosina pyritty politisoimaan. Hanhenmaksan vastuksen perimmäinen syy ei objektiivisesti ajatellen voi olla huoli itse eläimistä vaan vihervasemmiston kulutusta kohtaan tuntema vihamielisyys. Hanhenmaksa on kallis luksus-tuote ja jo siksi moraalisesti kyseenalainen.
Tasapäistävä vasemmisto tuomitsee hanhenmaksan kerskailuna, porvari ymmärtää sen palkintona. Se ei ole, eikä sen pidäkään olla, jokapäiväinen kulutushyödyke, vaan satunnainen nautinto, jonka tarkoitus on muistuttaa meitä siitä, että aistillinen paratiisi on hetkellinen ja häilyvä, eikä vaillinainen ihminen tule sitä koskaan tässä maailmassa pysyvästi saavuttamaan vaikka söisi päivittäin nyhtökauraa.