”Tulet pian huomaamaan, että oli hauskempaa tulla valituksi puheenjohtajaksi kuin olla puheenjohtajana.”
Näillä sanoilla eräs entinen RKP:n puheenjohtaja onnitteli minua 12.6.2006, kun valintani puolueen vetäjäksi oli juuri ratkennut Vaasan puoluekokouksessa, entisen yläasteeni juhlasalissa.
Siinä huumassa onnitteluviestit ja kohteliaisuudet menivät saman tien toisesta korvasta ulos, mutta tämä jäi mieleen. Jäin miettimään, onko todellakin noin? Vastaus on kyllä ja ei.
Jos on mukana politiikassa, on selvää, että kansanedustajuus ja ministeriys ovat tavoittelemisen arvoisia tehtäviä. Ne ovat hienoja tehtäviä. Yksi salkku on kuitenkin ylitse muiden: puoleen puheenjohtajuus. Kaikissa poliittisissa tehtävissä tulee tietysti nautittua muiden, siis jäsenten ja äänestäjien, luottamusta. Puolueen puheenjohtaja tekee sitä vieläkin korkeammassa potenssissa.
Luottamuksen myötä korostuu vastuun kantaminen, varsinkin vaaleissa. Jos kampanjan aikana tai viimeistään vaaliyönä menee huonosti, on syy yleensä puheenjohtajan. Jos menee hyvin, kiitos kuuluu ”porukalle” ja kaikille muille. Tämä koskee varsinkin median tapaa käsitellä puheenjohtajaa.
Vuoden 2009 EU-vaaleissa koko mediakenttä povasi RKP:lle tappiota ja ainoan paikkamme menettämistä. Minut kutsuttiin hyvissä ajoin YLE:n studioon maanantai-aamuksi – mutta vain, jos paikka menetetään. Jos paikka säilyi, oli konsepti erilainen. No, paikkammehan säilyi. En mennyt Pasilaan. Mieltäni lämmitti vaalivoiton ohella myös tieto siitä, että toimittajien etukäteen valmistelema miten-tässä-näin-kävi-pitäisikö-sinun-erota-kysymyspatteri meni suoraan roskikseen.
Puolueen puheenjohtajasta on tullut yhtä kuin koko puolueen kasvot ja ruumis. Hän on aatteiden ja tavoitteiden henkilöitymä, julkisivu, suu, sydän ja lihas. Tämä tarkoittaa jatkuvaa roikkumista – ja roikuttamista – julkisuudessa. Se edellyttää valmiutta olla koko ajan mistä tahansa asiasta jotakin mieltä, kun mikrofoni työnnetään nenän alle. Puheenjohtaja on tulenjohtaja.
Ei myöskään ole pahitteeksi, jos puheenjohtajan lapsenmieli on tallella. Sitä tarvitaan ainakin vaalien alla, kun perinteisiin vaalipaneeleihin tylsistyneet toimitukset keksivät mitä erilaisimpia tempauksia ja asetelmia, jotta juuri Se Tentti osoittautuisi ratkaisevaksi tai ainakin muita paremmaksi. Olen ajanut polkupyörällä studioon, istunut hylätyssä tv-tehtaassa, lankkukasalla, tietokilpailuista ja muista hupiohjelmista puhumattakaan. Kieltäytyä ei voi – ”koska kaikki muut ovat jo lupautuneet mukaan”.
Kaikki tämä johtaa siihen, että puheenjohtajan pärstä kuluu entistäkin nopeammin. Oman arvioni mukaan suomalaisen eduskuntapuolueen puheenjohtajan parasta ennen-päivä tulee nykyään eteen 5-7 vuoden haarukassa. Tämä ei johdu pelkästään jatkuvasta julkisuudessa olemisesta vaan myös siitä, että itse tehtävä kuluttaa ja rokottaa itse ihmistä. Se näkyy.
Totta kai löytyy poikkeuksia, myös puolueiden omista perinteistä johtuen. Joissakin puolueissa valitaan yleensä pitkäaikaisia puheenjohtajia, jotka lisäksi säteilevät virtaa, särmää ja motivaatiota vielä monen pj-vuoden jälkeen. Tämän julkaisun vakilukijoiden ei tarvitse vilkaista kovinkaan kauas, jotta juuri tällainen puheenjohtaja tulisi näköpiiriin.
Itse olin puheenjohtajana tasan kuusi vuotta, mikä oli myös se enimmäismäärä josta sovin Vaasan yläasteen voimistelusalin vessan peilikuvan kanssa. Lupasin myös noudattaa ajattelutapaa, että kannattaa lopettaa niin kauan kuin joku vielä kysyy miksi?
Arvelen, että juuri tämä kysymys pyörii monen istuvan puheenjohtajan mielessä, kun tämän kevään ja kesän puoluekokoussarja lähestyy.
Stefan Wallin on RKP:n turkulainen kansanedustaja ja puolueen entinen (2006–12) puheenjohtaja.