Jatkosodan propagandan levitystehtävissä toimi yli 1[nbsp]300 miestä, jotka pyrkivät pitämään sotaa käyvien joukkojen ja kansan asenteita kohdallaan. He olivat opettajia, pappeja, opiskelijoita, ammattikirjoittajia ja puhetyöläisiä. Ohjeistukset tulivat viime kädessä päämajasta, ehkä liian etäältä, sillä näihin valistusupseereihin ei rintamalla aina suhtauduttu luottavaisesti.
Mielialojen vaaliminen oli erittäin tarpeellista. Jatkosodan alku – suurista miestappioista huolimatta – oli eräänlaista voiton juhlaa, mutta kun sota pitkittyi, henkinen kestokyky alkoi olla koetuksella. Varsinkin pahaenteiset uutiset Saksan hyökkäysvauhdin hiipumisesta itärintamalla saivat yhä useammat havahtumaan: sotaa ei voitettaisikaan muutamassa viikossa, saati kuukaudessa, eikä edes vuoden 1941 kuluessa.
Helena Pilke kuvailee arkistolähteisiin ja aikalaishaastatteluihin nojaten, miten äkkiä jatkosodan ensimmäiset merkit sotaväsymyksestä alkoivat ilmetä. Talvisodan ihme oli muuttuva epäuskon ja pelon tunnelmiksi. Suuret lupaukset alkoivat himmentyä, ja tottelemattomuus tunkeutui monen mieleen.
Yksi rajapyykki mielialoissa koettiin kirjaimellisesti, kun hyökkäävät suomalaisjoukot ylittivät vanhan rajan. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan yksiä ydintoteamuksia onkin, kun omien alueiden takaisin saanti muuttuu luonteeltaan valloitussodaksi. Sodankäynnin kannalta fataalimmista ilmiöistä – kieltäytymisistä – Pilke ei kuitenkaan tee suurta numeroa, vaikka ne ilmentävätkin levottomuutta:
”Läheskään kaikissa yksiköissä kieltäytymistapauksia ei ollut, ja armeijan kokonaisvahvuuteen nähden kyse oli varsin pienimuotoisesta ilmiöstä. On arvioitu, että noin 1,5 prosenttia eli 2300 miestä kieltäytyi ylittämästä rajaa, mutta useimmat heistä jatkoivat etenemistä komppanianpäällikön tai jonkun korkeamman upseerin puhuttelun jälkeen.”
Kuolemantuomioita tuossa vaiheessa ei vielä langetettu. Upseereita kieltäytyneiden joukossa ei ollut, alemman sosioekonomisen aseman edustajia kyllä, etupäässä miehistöä. Valistustyö sodan alussa oli liki olematonta, ja niin yksittäisen sotijan motivaatio oli vain omien korvien välissä ja huhujen varassa. Upseeristo oli tuossa suhteessa paremmin tilanteista jyvällä.
Unelma ”kesäsodasta” luhistui. Ensimmäinen kolaus yleiselle järjestykselle oli kuitenkin tapahtunut jo aikaisemmin. Liikekannallepanon yhteydessä noin 1[nbsp]500 miestä oli valinnut aselajikseen ”käpykaartin” eli jäi pakosalle.
Pelon ja kurin kauhutasapaino
Valistuksen eli propagandan tarve nähtiin varsin pian. Muutaman viikon mittaiseksi luvattu sota kaipasi pitkittyessään uskon vahvistusta. Rajut huhut – jotka pahimmillaan saattoivat tuntua tai olla jopa totta – tarvitsivat vastalääkettä: tietoa ja miksei valkoisia valheitakin. Kriisitilanteet paljastivat päämajalle, että jotakin oli tehtävä. Kuri saattoi romahtaa yhdessä hetkessä.
Kun suomalaisjoukot olivat saavuttaneet Petroskoin Äänisen rannalla, JR60 koki rähinän, joka halvaannutti etenemisen muutamaksi vuorokaudeksi. Rykmentin pari pataljoonaa ei suostunut jatkamaan itään, koska miehet olivat saaneet kaupungilla temmellettyään saaliikseen huomattavat määrät alkoholia. Kävi kuten myöhemmin Lapin sodan alkuvaiheessa: joukot olivat ensin ”reippaalla” tuulella, sitten niin huonovointisia, ettei tottelemisesta tullut mitään.
Ylimmälle sotajohdolle alkoi hitaasti selvitä, että kuri ja oikeat asenteet edellyttivät miesten keskuudessa tehtävää työtä. Kauniisti sitä nimitettiin valistukseksi, mitä joukkojen keskuudessa osattiin varsin pian luonnehtia ”ropakantaksi”.
Mielipidevaikuttaminen tapahtui monin eri keinoin. Viihteellä oli siinä merkittävä rooli, samoin asemasotavaiheessa ajantappoon oivalliset puhdetyöt, joilla saatettiin ansaita jopa kohtuullisia tienestejä. Radio-ohjelmat, lehdet ja kirjat kohensivat henkistä olotilaa.
Puhutun sanan suhteen varsinkaan yli-innokkaat nuoret papit eivät olleet suurimpia onnistujia. Oman yksikön korkeita esimiehiä osattiin kuunnella, koska nämä tiesivät paikalla olijoiden mielialat ja keinot, kuinka muovata sanojaan.
Kesän 1944 pakokauhu ja mykkä päämaja
Kriisitilanteissa niin yksittäisen ihmisen kuin massojenkin henkinen kestokyky on kovilla. Silloin mitataan motivaatio, mikä taas sanelee päättäväisyyttä ja rohkeutta. Huolimatta toimeenpannuista mielialamittauksista, joukkojen asenneilmastosta ei osattu tehdä oikeita johtopäätöksiä. Sodankäynti oli tuntunut jo pitkään puisevalta, eikä moni uskonut voittoon.
Maan vaikuttajat tuntuivat elävän erillistä elämäänsä, kulissien takana kyti suuria ristiriitoja. Jotkut pyrkivät rauhaan vilpittömin, toiset taas vähemmän luotettavin sanakääntein. Vaikka näkyvimmät takinkääntäjät paljastuivat tai halusivat tulla kaapistaan vasta sopivalla hetkellä, kesäkuun suurhyökkäys paljasti, minkälaisessa kuplassa oli tieto- ja tunnelmatasolla eletty.
Helena Pilke esittääkin huomionaan, että propaganda ja tiedotus kriisiytyivät aikaisemmin kuin poliittinen tai sotilaallinen tilanne. Kun sota oli voittoisaa ja nopeasti etenevää, siinä ei ollut aihetta ja aikaa pohdiskella synkkiä. Edes tovereiden kuolemat eivät siinä olleet jarruna, mutta kun vihollinen alkoi päästä niskan päälle tai sota jämähti vuosiksi paikalleen, henkilökohtaiset huolet ja huhut alkoivat saada niskalenkin.
Paljastavaa on, että suurhyökkäyksen alettua päämajan tiedotusosaston sotapäiväkirjaan ei kirjoitettu sanaakaan. Marsalkka C. G. E. Mannerheim vaikeni, ja tunnelma oli ihmettelevä. Halu ja kyky pitää tiedotusta aktiivisena olivat lamaannuksissa.
Jälkiviisaassa kirjassaan Synkkä yksinpuhelu Olavi Paavolainen osasi syytellä upseeristoa juopottelusta viisaasti unohtaen, että oli itse saanut nauttia koko sodan ajan elämästä hyvissä pitopöydissä, välillä ylevässä seurassa. Uudenvuodenaattona hän oli ryypiskellyt siinä määrin, että tiesi kiittää, ”ettei ensi vuodeksi ole propagoitu mitään raitista tammikuuta”. Usko siinä sitten tuollaisiin valistajiin.
Helena Pilke: Omat haukkuvat politrukeiksi. Jatkosodan valistusupseerit. Docendo 2018.