Svenska Dagbladetin pitkäaikaisen Washingtonin kirjeenvaihtaja Karin Henrikssonin elämänkerrassa Yhdysvaltain 40. presidentti Ronald Reagan osoittautuu liukkaaksi teflonmaiseksi poliitikoksi, joka oli ärsyttävästi ja liki aina hyväntuulinen, ja jonka poliittinen yhteispeli vaimonsa Nancyn kanssa sujui loistavasti.
Ensimmäiselle kaudelleen hän sai loistavat työkumppanit, toisella hän väsähti kuin oma Urho Kekkosemme, mutta silti moni noteeraa hänet sankarikseen.
Karin Henrikssonin kirjan alkuosa on erinomainen kuvaus kaikkien kaverista, josta kasvaa suosittu. Ensin Reagan on demokraatti, näyttelijä ja tarmokas elokuva-alan ammattiyhdistysmies. Tuossa asetelmassa ihminen kouliintuu peruskestäväksi puhujaksi, kirjoittajaksikin. Hyppy poliittisten vastustajien leiriin on hämmästyttävä. Reagan hylkää ihailemansa presidentti Franklin D. Rooseveltin ja tämän puolueen.
Reaganista tulee 1966 Kalifornian kuvernööri, jolloin hän on jo republikaani, vastusti mustien äänioikeutta ja sulki psykiatrisia hoitolaitoksia huonoin seurauksin. Hänelle sota Vietnamissa oli ”jalo”.
Yllättävä poikkeama Reaganin umpikonservatiivisessa maailmassa kuitenkin on. Hän suhtautui homoihin luonnollisena ilmiönä, Reaganeilla oli lukuisia homoystäviä. Tyttärelleen hänen kerrotaan selittäneen: ”Osa miehistä pitää synnynnäisesti toisista miehistä”. Hollywoodin vuodet olivat vaikuttaneet. Hän totesi, että oli ”outoa” nähdä Rock Hudsonin suutelevan naispuolista vastanäyttelijäänsä.
Mutta yleensä: hän profiloitui kovasanaiseksi, rikkaan kansanosan kuvernööriksi ja myöhemmin presidentiksi. Silti hänen loistava esiintymistaitonsa ja legendaarinen sankariroolinsa tekivät hänestä suositumman, kuin mitä asiantuntijat osasivat veikata.
Jo poikasena hän oli taitava uimari ja toimiessaan uimavalvojana hänen onnistui muutaman kesän aikana pelastaa yhteensä 77 ihmistä hukkumiselta. Ainekset menestykseen tulivat jo nuoruudesta ja ne pyrkivät kasautumaan.
”Minua ei kiinnosta, millainen kommunisti hän on”
Henriksson käsittelee elämänkerrassa myös Ruotsin ja Yhdysvaltain suhteita, jotka eivät olleet järin lämpimät. Varsinkin ruotsalaissosialidemokraattien Vietnamin sodan ja Yhdysvaltain vastaisuus näkyi ja tuntui. Ruotsin pääministerinä toistakymmentä vuotta toiminut Olof Palme oli äänekäs rauhanliikkeen toimija, joka ei ollut Yhdysvaltain mieleen – Moskovan kylläkin.
”Olof Palme on yksi pirun kommunisti.”
”Mutta herra presidentti, Palme on antikommunisti”.
”Minua ei kiinnosta, millainen kommunisti hän on.”
Maiden välit olivat jääkylmät. Reagan luonnehti Ruotsia sosialismin mallimaaksi, ”jossa on eletty nelisenkymmentä vuotta Karl Marxin oppien mukaisesti”. Suomi jää tyystin unohduksiin, kirjaan olisikin tullut sisällyttää lyhyehkö Suomi-osasto.
Reaganin kommunismivihaan viitaten voi vain arvailla, mitä amerikkalaisrepublikaanit saattoivat supista Mauno Koiviston ajan suomalaisesta hyssyttelystä karhun kainalossa. Onneksi emme tiedä.
Ronald Reagan kävi monta taistoa kommunismin leviämistä vastaan. Häntä luonnehditaan yhtenä Neuvostoliiton romahduksen aiheuttaneeksi sankariksi. Ns. tähtien sota –hanke oli tieteisuskossaan jännittävä ajatus, joka tuli kalliiksi Yhdysvalloille ja erityisesti Neuvostoliitolle.
Maat törmäsivät vastakkain monta kertaa, mutta päätyivät lopulta sovintoon. Kylmä sota päättyi vasta kommunistisen järjestelmän romahdukseen – kiitos Reaganin päättäväisen esityön.
Lujille Yhdysvallat joutui Reaganin toisella kaudella. Presidentiksi tullessaan tämä oli jo 69-vuotias. Vanhuuden ja alzheimerin ensimmäiset vakavat oireet alkoivat vilahdella 1980-luvun puolivälissä. Reagan sai hetkittäisiä kohtauksia, jolloin hän ei ollut tilanteen tasalla. Tapaamiset maailman johtavien poliitikkojen kanssa olivat välillä ”mielenkiintoisia”.
Neuvostoliitto alkoi olla taloudellisesti kestämättömässä tilanteessa. Muutaman vuoden sisällä Reagan kävi Neuvostoliiton Yhdysvaltain suurlähetystössä allekirjoittamassa kolmet surunvalittelut Neuvostoliiton johtohenkilön kuoltua.
Reagankin oli joutunut kuuntelemaan vuosikymmenet innostuneita saarnoja siitä, kuinka siirtyä kapitalismista kommunismiin. Kommunismin romahdusta ei osannut juuri kukaan visioida. No, ainakin yksi, suomalaisprofessori Tauno Tiusanen on käsitellyt asiaa vakavasti ja jakoipa tietoa Suomessa niille, joita jaksoi kiinnostaa.
Liki ärsyttävä hymy
Tunnettua elokuvanäyttelijää käytettiin paljon mainoksissa. Vielä 1960-luvulle tultaessa tupakointi oli pelkästään tyylikästä. Pall Mallin mainoksessa luvattiin:
”Jos haluat näyttää kuumalta naisten mieheltä, voit luottaa meihin. Haluatko presidentiksi? Tee niin kuin Ronald Reagan: polta paljon, PALJON Pall Mallin savukkeita. Mitä pikemmin aloitat, sitä nopeammin saavutat poliittisen menestyksen. Älä siirrä tuonnemmaksi. Aloita jo tänään!”
Suhtautuminen tupakan vaaroihin vakavoitui pian. Leikinlasku pelasti ikäviltä tilanteilta ja sai kriitikot näyttämään hölmöiltä.
Lehdistöön hän osasi suhtautua. Kerran hän tuijotti ulos Valkoisen talon ikkunasta ja siteerasi presidentti Theodore Rooseveltiä: ”Jos kävelisin vetten päällä tuolla Potomacjoella, mitä seuraavan päivän lehtiotsikoissa lukisi? Kyllä vain: ’Presidentti ei osaa uida’.”
Totta ehkä on juttu kuningatar Elisabethista ja Reaganista ratsastamassa. Elisabethin hevonen päästi kovan pierun, johon kuningatar: ”Olen kovin pahoillani.” Mihin Reagan: ”Ei se mitään, Teidän majesteettinne. Luulin, että se oli hevosenne.”
Varokaamme suomalaiset: älkäämme äänestäkö väärin
Juuri nyt suuret Amerikkaan asti lähetetyt uutiskirjeenvaihtajamme takovat tyhmiin suomalaispäihin totuuden varoitussanomaa: ken on katalin, Donald Trump vai Hillary Clinton. Meitä ohjeistetaan aivan kuin olisimme kaikki lähdössä Yhdysvaltain vaaliuurnille.
Suomessa tähän on hienot perinteet. Jo suomettumisen vuosikymmeninä meitä USA-asioista sivistäneet takoivat päähämme kuin sienikirjaa: kuka on hyvä, kuka on paha. Eivätkä suomalaiset äänestäneet vuoden 1980 Yhdysvaltain presidentinvaaleissakaan, vaikka silloinkin meille hoettiin, että ehdokas Ronald Reagan oli ”vain B-luokan elokuvanäyttelijä”.
Kuitenkin: jos Helsingin Sanomain varoitukset meille suomalaisille menevät perille, eikä Donald Trump tule valituksi, olemme Erkkolan hoville ikuisessa kiitollisuuden velassa. Voimmehan vakuuttaa: emme äänestäneet Trumpia!
Karin Henriksson: Ronald Reagan. Elämänkerta. Minerva 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
