Elettiin sotien jälkeisten vaaran vuosien aikaa. Mauno Pekkalan (skdl) hallitus istui keväästä 1946 loppukesään 1948. Se kävi haudanvakavia ystävyys, yhteistyö ja avunanto –neuvotteluja Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kanssa.
Vasemmistoenemmistöisen hallituksen puolustusministeriksi keksittiin Yrjö Kallinen, outo lintu tuona aikana: teosofi, mietiskelijä ja pasifisti, joka vuoden 1917 aikana ehdittiin tuomita useaan otteeseen kuolemaan.
Yrjö Kallinen selvisi Suomenlinnan kuoleman sellistä kuitenkin Tammisaaren vankileirille. Kakkua kesti lähes neljä vuotta. Se ei katkeroittanut. Hänestä tuli jyrkkiä aatteita kaihtava, mutta ihmisen parempaa tavoitteleva puhuja. Muun muassa sosialidemokraatit kutsuivat häntä puhumaan. Vaikka ortodoksi hän ei yhtä ollut SDP:n kanssa ja siirtyikin SKDL:n puolelle.
Puhuja joka sai kuulijansa miettimään
Yrjö Kallinen oli monessa mukana, eikä hänen lempiyhteisöjensä luettelo antanut viitteitä kiihkeän puoluepolitikoinnin suuntaan. Intialainen filosofia, teosofia, Ruusu Risti, itämaiset monet kulttuurit, rauhanoppositio olivat muovaamassa hänestä vapaan ajattelun ja sallivuuden edustajaa. Siksi häntä oli vaikeata houkutella barrikadeille:
”En haluaisi uskoa mitään. Todennäköisesti alitajuisesti uskon, mutta se tapahtuu tiedottomasti. En käsitä minkä tähden ihmisen pitäisi uskoa jotakin. Minä kun en usko edes sitä, mitä näen… En minä voi koota maailman kuvaani jonkinlaiseksi kiinteäksi määritelmäksi…”
Yritä nyt houkutella tuollaista keskustelijaa omalle puolellesi, kamppailemaan intohimoisesti jonkin ismin puolesta. Mutta mikä ihme teki Kallisesta tavattoman uskottavan ja kuunnellun? Ensiksikin hän oli loistava esiintyjä, hänellä oli – kuin entisillä suurilla sananjulistajilla – mahtava ääni, ja hän osasi vedota kuulijakuntaansa. Hän jätti kuulijakunnan miettimään sanojaan, vaikka jyrkkiä toimintaohjeita hän ei antanut.
Vapauduttuaan Tammisaaren vankileiriltä 1921 Kallinen yllätti liittymällä kirkkoon. Hän perusteli ratkaisuaan: kirkko ja työväestö löytäisivät toisensa, ja tällä tavalla tämä kansa tulisi yhtenäisemmäksi eikä taistelisi keskenään.
Näin hän asettui osaksi sitä suurta suomalaista muutosta, joka alkoi viedä kohti sovinnollisuutta. Olivathan vasemmistopuolueet menestyneet jo heti sodan jälkeen pidetyissä vaaleissa ja päässeet heti mukaan kunnalliselämään.
Kävipä Kallinen etsimässä Oulun seudulla niitä valkoisten joukoissa olleita, jotka olivat tuominneet hänet neljään kertaan kuolemaan. Hän ei noita miehiä löytänyt, mutta olisi halunnut kertoa heidän jälkeläisilleen, ettei hänellä ole pienintäkään katkeruutta tuomareitansa kohtaan, vaan hän ymmärsi heidän päätöstensä perusteet.
Vastarannan kiiski
Kommunistia Kallisesta ei koskaan tullut. Siihen häntä avitti Neuvostoliiton talvisodan hyökkäys ja halu miehittää Suomi. Toisaalta hän moitti osuuskuntatoveri Väinö Tannerin tapaa toimia ulkoministerinä ennen sotia: ”Tässä kohdin Tannerin ainoa virhe oli se, että hän oli huono diplomaatti, koska hän oli mies, joka ei osaa pelätä. Olisi parempi, jos voimakkaan naapurin kanssa neuvoteltaessa osattaisiin hiukan pelätäkin.”
Yrjö Kallinen vastusti asevelisosialismia, mutta suhtautui sotasyyllisyysoikeuden käynteihin kielteisesti. Sen sijaan asekätkijöiden saamia rangaistuksia kohtaan hän oli ymmärtäväisempi. Hän oli mukana presidentti J.K. Paasikiven ja muiden kanssa laatimassa YYA-sopimuksen tekstioveluuksia ennen Moskovassa käytyjä neuvotteluja – itse niille matkoille osallistumatta.
Neuvottelujen päätteeksi Kremlissä oli tapahtunut erikoinen episodi. Josif Stalin oli noussut lasi kädessä paikaltaan – jota hänellä ei ollut tapana tehdä – ja kiertänyt pöytää siellä olleiden suomalaisten sotilasedustajien luokse:
”Vaikka en ole varsinaisesti sotilas voin sanoa, että meidät sotilaat rauhanaikana helposti unohdetaan, mutta sodan aikana kaikki riippuu meistä. Sellaista maata, jolla on huono armeija, ei kunnioita kukaan, mutta sellaista maata, jolla on hyvä armeija, kunnioittavat kaikki. Kohotan maljani Suomen armeijalle ja täällä oleville edustajille kenraali (Erik) Heinrichsille ja kenraali (Väinö) Oinoselle.”
Mitä tuon kuultuaan Yrjö Kallinen oli mahtanut miettiä. Sitä Kyösti Suonoja ei kerro. Ainakin se antoi uskoa paremmasta. Kenties Kallinen olisi hyvinkin voinut tuumia, että jos olen sinun kaverisi, sinäkin saatat hyvinkin olla vastavuoroisesti minun kunnioitettu kaverini. Kaikesta huolimatta.
Kallisen ajattelutapa suosi taivaanrannan maalailua. Moni piti hänen hienoja puheitaan niin yleismaailmallisina, ettei niistä oikein tahtonut saada kunnon otetta. Hän oli sovitteleva, eikä hän sortunut solvaamaan eri mieltä olevia, vaan oli yhteenottoja arkaileva, karttava.
Vaara ohitse
Kun Kallinen oli vuonna 1967 puhumassa Joutsenossa, hän tapasi presidentti Urho Kekkosen yhdessä entisen maaherra Uuno Hannulan kanssa. Nämä olivat puhuneet tukiaisista maanviljelijöille. Kallinen oli tuppautunut sanomaan, että oli hänelläkin tilus Mölandetissa, mistäs sinne saisi tukiaisista, kantoja kun on kaivettu, ojiakin ja kärsitty katoja. Siihen presidentti oli kylmästi tokaissut: ”Vaihda puoluetta.” Se pani puistattamaan.
Kun YYA-sopimus oli tehty, ja sotakorvaukset kävivät täysillä, alkoi kommunismin uhka laskea, sen ratkaisivat pian monet vaalit. Niinpä Neuvostoliitto ei nähnyt Suomea valloittamisen ja vahingoittamisen arvoiseksi: Suomi oli hyvä tuotantolaitos.
Esimerkiksi Stalinin suomalaiset metastaasit Hertta Kuusinen ja Hella Wuolijoki valta-asemistaan huolimatta tulivat huomaamaan, ettei vihankylvöstä ollut hyötyä, siihen kun ei ollut edes pääkonttorin lupaa. Kallinen jätti politiikan, ja muotoutui mietiskelijäksi, jo paljon ennen kuin hänen kirjansa Hälinää ja hiljaisuutta (1958) ilmestyi.
Kyösti Suonoja: Yrjö Kallinen. Pasifisti puolustusministerinä. Into 2019.
