Psykologi ja eläkkeellä oleva professori Liisa Keltikangas-Järvinen ei katso hyvällä nykyistä yltiöyksilöllistä kulttuuriamme. Se johtaa pahoin vointiin ja vähentää sosiaalisia kykyjämme olla yhdessä.
Kirjansa lopussa hän manaa riippuvuuden kasvua sosiaalisesta mediasta, mikä ei kehitä kanssakäymisen taitojamme muiden ihmisten kanssa.
Vaikka Helsingin Sanomien päätoimittaja kertoi hurskaasti lehtensä ryhtyvän siivoamaan uutisoinnissaan niin sanottua klikkiotsikointia, mikään ei ole muuttunut. Pienistäkin lehden löytämistä ”uutisista” luodaan suuren luokan sensaatioita.
Yksi tuohon maailmaan liittyvä tutkivan journalismin muoto nimettäköön vaikkapa somearkeologiaksi, jonka intohimoiseksi harrastajaksi on ryhtynyt jopa valtakunnansyyttäjä tiedotusvälineiden myötävaikutuksella. Tapaus Päivi Räsänen olisi ollut syytä unohtaa kauan sitten.
Vaikka Keltikangas-Järvinen ei moiseen puutuu, hän viittaa usein tiedotusvälineiden haluun ja valmiuteen kerrata itselleen mieluisia aiheita ja niiden esillä pitämiseen. Toimitukset polarisoituvat, eräänlainen peilisuhde syntyy, kun toimittaja tulkitsee itseään muiden reaktioista häneen. Käsitys itsestään vaihtuu kritiikin mukaan. Kyse ei olekaan yhden ihmisen mielipiteestä.
Netissä roikkuminen kasvattaa riippuvuutta, mikä on haitaksi nuorille mutta samalla hyödyksi tiedotusvälineille. Montakohan työtuntia toimituksissa kuluu nettiä penkoessa? Tässä suhteessa kirja voisi perustellusti väittää, että ennen nettiä asiat olivat paremmin – paitsi median kannalta.
Ekstrovertit jyräävät
Yksi tämän päivän voimakkaimmin kasvavista toimialoista liittyy narsismiteollisuuteen. Kyse on julkisuuden avulla itsensä kauppaamisesta sosiaalisessa mediassa. Moni ihailee kuuluisuuksia ja näkee unelmakseen tulla suurena yksilönä ihailluksi ja tunnetuksi:
– Pitkälle edennyt individualismi on tuonut mukanaan elämäntavan ja arvot, jotka eivät parhaalla mahdollisella tavalla tue ihmisen psyykkistä hyvinvointia, vaan kernaammin esittävät vaatimuksia ja jättävät hänet yksin. Tätä kehitystä tuli tukemaan uudenlainen sosiaalinen media, joka vahvisti individualismin haittoja ja vähensi sosiaalisten yhteisöjen antamaa turvaa.
Yleinen havainto – josta on paljon ollut puhetta – kertoo, että itsekkyyden korostuminen työpaikoilla ei lisää keskinäistä viihtyvyyttä ja työyhteisölle suotuisaa ilmapiiriä. Ekstrovertit vievät tilan introverteilta, narsistit jyräävät aremmat, ja yliyksilölliset nousevat organisaatiossa ylös- ja eteenpäin.
Kaikkivoipaisuuden harha vie ongelmiin. Muita seurailevat samaistuvat yhteisiin asenteisiin, eikä moniäänisyyttä kyetä hyödyntämään.
Kirja korostaa tietoon ja tosiasioihin perustuvan keskustelun olevan tuloksellisempaa kuin voimakkaasti tunteisiin vetoava sanankäyttö. Päivälehtien luulisi olevan ensisijaisesti uutisvälineitä, mutta yhä enemmän ne julkaisevat monen sivun mittaisia pohdintoja kirjoittajan mieltymyksistä oman itsensä tarkkailuun.
Kun hän jakaa oman suppean näkemyksensä perusteella neuvoja muille, tieto saattaa muuntua vastaanottajan kannalta hyödyttömäksi jollei haitalliseksi. Kirjoittajan oma käsitys kumoaa tiedon.
Minä, minä, minä
Keltikangas-Järvinen esittelee lapsen kehityskaaren itsekeskeisestä vaatijasta muitakin ihmisiä seuraavaksi ja kuuntelevaksi ryhmän jäseneksi. Jotkut meistä tuntuvat – vaikka ovat kasvaneetkin fyysisesti täysimittaisiksi – jääneen eräänlaisiksi puheliaiksi lapsiaikuisiksi. Etenkin jos heillä on massamedia käytettävissään, viestinnän aiheet löytyvät vain ahtaasta omasta elämästä.
Oma esimerkkini olkoon tämän vuoden puolella valtakunnallisen päälehden toimittajan kolumni. Tuo ärtynyt nirso ilmaisi harminsa, kun ravintolassa ystävällinen tarjoilija halusi kertoa hänelle viinivaihtoehdoista. Mikä harmi ja suoranainen loukkaus!
Musta tuntuu -uutisointi herättää hämmennystä: milloin joku ärjäisee, osoittaa inhon tunteita tai suosittelee tuomioita: syntyy riita. Kaiken lähtökohta: minä, minä.
Narsismin julkinen huipentuma kohdataan, kun korkeasti meritoitunut professori tai muu luova yksilö saa käyttöönsä sivun jopa pari, ja hengentuote varustetaan ”Essee”-tunnuksella.
Silloin tämän kirjoittaja säätää puppusuodattimen täysille. ”Itsekkyyden aika” -kohdalla tätä ei ollut syytä tehdä, vaikka sen voi luokitella kasvattavaksi, pitkäksi esseeksi.
Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika. Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin. WSOY 2026.