Generalissimus Josif Stalinin mielestä neuvostosotilaan oli säästettävä viimeinen patruuna itseään varten. Sotavangiksi joutuminen oli rikos. Jos hänen sotilaansa olisivat olleet kuuliaisia, sotavankiongelmaa ei olisi ollut. Toisin kuitenkin kävi: Ira Vihreälehto arvelee, että suomalaisnaiset saivat useita satoja lapsia sotavankien kanssa.
Suomi sai jatkosodan aikana noin 67[nbsp]000 puna-armeijan sotilasta vangiksi. Suomen maineen kannalta harmillista on, että heistä liki kolmannes menehtyi aliravitsemukseen, tauteihin ja teloituksiin. Ne yli kymmenen tuhatta, jotka pääsivät vankileireiltä maataloustöihin, selviytyivät keskimääräistä paremmin. Maatiloilla ruokaa oli tarjolla leireihin verrattuna enemmän.
Voittajavaltio Neuvostoliitolle sodan loppuminen oli suuri helpotus. Suomi joutui luopumaan huomattavasti maa-alasta ja maksamaan sotakorvauksia. Rauhan tulo oli onnen irvikuva täällä olleille sotavangeille ja tänne paenneille – muun muassa inkeriläisille – jotka pakkopalautettiin Stalinille.
Kielletty rakkaus syttyi salassa
Ajatellaanpa tilannetta. Pitkään puutteessa olleet viriilit, parhaassa iässä olevat miehet elävät pakkoselibaatissa. Määräykset ovat ankarat, suomalaisten kanssakäymiseen ei ole lupaa, se on rangaistuksen uhalla kielletty. Sota on niin vakava asia, kun se kohdalle sattuu, ettei oikeastaan mikään ihme ollut, että presidentti Risto Rytikin joutui antamaan ukaasin:
”Älköön kukaan ilman asianomaisten sotilasviranomaisten lupaa puhutelko sotavankia tai muuten seurustelko hänen kanssaan, älkäänkö antako mitään vangille.”
Tiukoista säännöistä lipsuttiin varsinkin, kun työpaikkana oli maatila ja isäntäväki lempeää ja luottavaista. Vankeja oli pidettävä työajan ulkopuolella lukkojen takana, eikä heitä saanut kohdella hempeydellä.
Lipsahduksia kuitenkin sattui. Isäntäväki saattoi antaa vankien aterioida talon tuvassa muiden kanssa, jopa samassa pöydässä. Tilalla oli hyvinkin mahdollista, että vangeilla oli työtovereinaan suomalaisia ns. työtyttöjä, jotka palvelivat talkoohengessä. Elintarviketuotanto oli erittäin tärkeä tekijä kansakunnan kannalta.
Siinä rinnalla saattoivat tyttöjen ja vankien välit lämmetä. Kuvitelkaapa esimerkiksi sitä ”lämmintä kesää, jolloin ei koskaan satanut”, ja tytöt tekivät töitänsä pelkkiin uima-asuihin pukeutuneina. Saattoivat vankien hormonitasapainot heilahdella. Jonkin verran tapahtui raiskauksia, mutta paljon enemmän molemmin puoliseen haluun perustuneita raskauksia.
Häpeä ja kärsimys
Vihreälehto kertoo lukuisia tarinoita, joiden kulku muistuttavaa toinen toistaan. Vahinko tai ei, rauha tekee sotavangin lapsesta orvon, äidistä ryssän huoran, jota hänen omatkaan vanhempansa halua enää puhutella.
Moni luopuu lapsestaan, sanomalehdissä ei ollut suinkaan epätavallinen ilmoitus: ”Lapsi annetaan hoitoon”.
Epätoivoisten äitien itsemurhat eivät ole harvinaisia. Aviottomiin lapsiin suhtautuminen oli tämän päivän näkökulmasta katsottuna käsittämättömän julmaa. Lapsilta salattiin huolellisesti isän arveltu henkilöllisyys ja etenkin kansalaisuus – eikä isien kohtaloista tihkunut tietoja Neuvostoliitossa edes heidän omille sukulaisilleen.
Surullista on todeta, että DNA-tekniikka ja halu selvittää todellista isää syntyivät liian myöhään. Vihreälehto on kuitenkin tehnyt rohkaisevaa työtä penkoessaan omaan esi-isäänsä liittyviä saloja jo edellisessä kirjassaan Tuntematon sotavanki – Venäläistä isoisääni etsimässä (2016). Häpeä on sukupolvien kuluessa muuttunut vilpittömäksi uteliaisuudeksi. Faktatieto on vain jo karannut liian usein kuolleiden mukana.
Rata vei suoraan Siperiaan
Neuvostoliitto vaati tiukasti kaikkia – myös tänne tulleita siviilejä – palautettaviksi. Varsinkin maatiloilla töissä olleet neuvostosotavangit tunsivat olleensa varsin vapaita, mutta kun he ”vapautuivat” isänmaahansa, moni koki joutuneensa vangiksi. Yksi prosessiin liittynyt slogan olikin, että vankien vapauduttua ”rata vei suoraan Siperiaan”.
Suomessa vankeina olleet käsiteltiin rajan takana maanpettureina, kuten rikollisia. Tavalliset sotavangit pääsivät helpommin: muutaman kuukauden suodatusleirillä, josta oli mahdollisuus vapautua pakolliseen parin vuoden mittaiseen työtehtävään. Noin kuusi miljoonaa neuvostoliittolaista kävi lävitse tämän prosessin, mutta ainakin puoli miljoonaa jatkoi matkaansa vankileirien saaristoon, Gulagiin.
Esi-isien seuraamisen teki vaikeaksi myös ikiaikainen Venäjä-Neuvostoliiton menetelmä: vankien kohtaloista saati kuolemasta ei kerrottu äideille, isille, suvusta puhumattakaan. Ei mikään ihme koska eihän nyky-Venäjälläkään edes sotilaiden omaisille kerrota kuolemista, vaikkapa itäisessä Ukrainassa (anteeksi, eihän siellä Venäjä käy edes sotaa).
Esi-isäänsä etsivällä on siis monta jarruttavaa tekijää, joista vuosien vieriminen on vain yksi hidaste. Muistakaamme myös vielä vaikeampi haaste. Puna-armeijan Suomen sotavangeiksi joutuneista oli parisen sataa naissotilasta, joista heistäkin jokunen tuli raskaaksi. Miten heille ja heidän mahdollisesti syntyneille lapsilleen on rajan tuolla puolen käynyt? Onko yhtään suomalaiskysyjää ilmaantunut?
Ira Vihreälehto: Kunnes rauha heidät erotti. Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana. Atena 2018.