Ukrainan sota on herättänyt myös Suomen Venäjän sotilaalliseen uhkaan. Gallupeissa suomalaisten enemmistö on siirtynyt kannattamaan Nato-jäsenyyttä, ja uuden turvallisuusselonteon myötä Suomi varautuu tekemään tarvittaessa päätöksiä NATO-jäsenyydestä jo kevään aikana.
Harkiten, mutta ilman viivyttelyä Nato-jäsenyyden puolesta tehtävän päätöksen puolesta puhuvat muutokset Euroopan turvallisuusjärjestyksessä ja Venäjän toiminnassa, joiden myötä on käynyt selväksi, että Venäjä voi käyttää voimaa myös Suomea vastaan Nato-päätöksistämme riippumatta.
Euroopassa on kylmän sodan jälkeen ollut vallalla ajatus, ettei maanosassa enää käytettäisi sotilaallista voimaa suvereenien valtioiden kesken. Krimin miehitys vuonna 2014 oli jo käännekohta, mutta Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on vienyt viimeisenkin uskon tähän ajatukseen.
Venäjän näkökulmasta tärkein peruste hyökkäykselle on geopoliittinen. Tv-puheessaan sodan alla Vladimir Putin tulkitsi lännen haluavan estää Venäjän kehityksen, pyrkien siksi laajentamaan Natoa ja Euroopan Unionia Venäjän länsinaapureihin. Vuoden 2014 Krimin miehitys ei liittynyt Natoon, vaan pyrkimykseen estää Ukrainan läheneminen Euroopan Unionin kanssa.
Geopoliittisesti tarkasteltuna Venäjän viimekätinen motiivi on estää Ukrainan päätyminen osaksi läntisiä sotilaallisen, poliittisen tai taloudellisen yhteistyön muotoja. Pyrkimys pitää Ukraina Naton ulkopuolella turvallisuuden ja strategisten intressien vuoksi noudattaa puhdasta suurvallan logiikkaa.
Suomen länsi-integraatio on tähän saakka ollut taloudellista ja poliittista, ja Suomi on integroitunut Natoa lukuun ottamatta kaikkiin keskeisiin läntisiin kansainvälisiin instituutioihin. Sotilaallisen länsi-integraation viimeistä askelta – Naton jäsenhakemusta – Suomi ei kuitenkaan ole ottanut. Keskeisin syy Naton ulkopuolelle jäämiseen on ollut pelko Venäjän reaktiosta.
Venäjä ei pyrkinyt 1990-luvulla estämään Suomen EU-jäsenyyttä, ja voidaankin hyvin perustein sanoa Venäjän suhtautuvan Suomeen eri tavalla kuin Ukrainaan. Suomi ei ole Venäjälle etnis-kielellinen slaavilainen ’veljeskansa’ kuten Ukraina ja Valko-Venäjä, eikä Suomi ei ole entinen Neuvostotasavalta.
Koska Suomi ei ole tavoitellut Nato-jäsenyyttä, Venäjän suhtautumista Suomen sotilaalliseen integraatioon ei ole kuitenkaan laitettu todelliseen testiin. Keskeinen Nato-jäsenyyden tavoitteluun liittyvä kysymys on, muuttaisiko Nato-jäsenhakemus Venäjän suhtautumista Suomen länsi-integraatioon?
Kysymyksen arviointia hankaloittaa Venäjän muuttuminen. Boris Jeltsinin ja Vladimir Putinin alkuvuosien Venäjä oli Neuvostoliiton romahtamisen jäljiltä heikkouden tilassa, juuri kun Suomi teki päätöksiä EU-jäsenyydestä ja Naton kumppaniohjelmaan liittymisestä. Putinin Venäjä on muuttanut toimintaansa perinteisen etupiiristään kiinni pitävän suurvallan suuntaan, joten lähihistoria ei ole tae tulevasta Venäjän reaktiota arvioitaessa.
Kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan mukaan valtioiden välisen sodan ja rauhan määrää viimekädessä niiden välillä vallitseva voimatasapaino, ja lopulta vain riittävä vastavoima estää voiman käyttämisen. Näkökulmaa voidaan laajentaa turvallisuusdilemman käsitteellä, jolla kuvataan tilannetta, jossa yhden valtion pyrkimys lisätä turvallisuuttaan sotilaallisella varustautumisella tai liittoutumisella vähentää muiden valtioiden turvallisuuden tunnetta varustautuvan valtion voiman kasvaessa.
Näin tarkasteltuna Suomen Nato-jäsenyyden seuraukset olisivat Suomen suhteellisen voiman kasvu, pidäkkeen muodostuminen Venäjää kohtaan ja vakauttavan voimatasapainon synty, tai turvallisuusdilemman kärjistymisestä seuraavat Venäjän sotilaalliset vastatoimet.
Suomen Nato-jäsenyyden kannalta keskeinen kysymys liittyykin arvioon siitä, miten Venäjän toiminta eroaa suhteessa Suomen Nato-jäsenyyttä koskeviin päätöksiin? Loisiko Suomen päätös Nato-jäsenyyden hakemisesta vakauttavan voimatasapainon, vai johtaisiko päätös Venäjän sotilaallisiin vastatoimiin?
Venäjä ei ole uhannut Suomea sotilaallisesti syyskuussa 1944 solmitun, jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhan jälkeen. Takaisiko Naton ulkopuolella pysyminen myös tulevaisuudessa, ettei Venäjällä olisi intressiä hyökätä Suomeen? On useita perusteita ajatella, että näin tuskin on.
Kylmän sodan jälkeen Suomi sai integroitua länteen ilman Venäjän vastatoimia, mutta Venäjän toimintatavat ovat muuttuneet Putinin kaudella. Putinin Venäjälle politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin, ei toisinpäin.
Ukrainan sodassa kiteytyy Putinin Venäjän logiikka – etupiiriajattelu, suurvallan intressit ja toimintatavat sekä länsivastainen ideologia. Putinin Venäjää ei voida ymmärtää taloudellisten intressien, keskinäisriippuvaisuuksien, kansainvälisten liittolaisten ja kumppanien, maineen, tai poliittisen pääoman kaltaisilla liberaaleilla käsitteillä, sillä sodan oikeutus perustuu pikemminkin suurvallan alueellisiin intresseihin ja myyttiseen historiaan, kuin taloudellisrationaaliseen kustannus-hyöty analyysiin.
Epärationaalinen mutta suurvaltalogiikkaa noudattava hyökkäys Ukrainaan jättää valitettavasti auki mahdollisuuden, että Venäjä voisi aloittaa sodan myös Suomea vastaan. Venäjä toimii juuri kuten realistinen kehikko ennustaa: sotilaallisesti liittoutumattoman, Venäjää pienempi valtio ei yksin omaa riittävää vastavoimaa hyökkäyksen estämiseksi.
Tärkein perustelu Naton ulkopuolelle jäämiselle on ollut pelko Venäjän vastatoimista. Venäjä on sanonut Suomen jäsenhakemuksen tarkoittavan sotilaallis-teknisiä vastatoimia, mikä tarkoittaisi vähintään hybridisodankäynnin keinovalikoiman kohdistamista Suomeen – propagandaa, uhkailua, kybervaikuttamista, ilmatilaloukkauksia.
Äärimmäisin uhka on avoin hyökkäyssota.
Suomea ja Itämeren aluetta koskevat Venäjän geostrategiset intressit periytyvät Pietarin kaupungin perustamisesta saakka, ja vaikuttavat Venäjän turvallisuusajattelussa yhä. Venäjällä on Itämerellä sekä taloudellisia että sotilaallisia intressejä, ja alueen geopoliittisessa kokonaisuudessa vaikuttavat niin laskemat ohjusten kantomatkasta, Itämeren rooli reittinä maailman merille, kuin arktisen alueen kasvava merkitys ja luonnonvarapolitiikka.
Maantieteelle emme voi mitään, mutta arvioidessaan Suomen asemaa, Venäjä katsoo myös Suomen toimintaa. Venäjän sotaa Ukrainassa motivoi halu estää maan integroituminen länteen. Tähän saakka Venäjä on hyväksynyt Suomen länteen suuntaamat askeleet, mutta on mahdollista, että Putinin käynnistämä Ukrainan sota käynnisti polkuriippuvaisen prosessin, jonka myötä Suomi osana Euroopan unionia ja länttä ei voi enää asemoida itseään puolueettomaksi valtioksi idän ja lännen välissä.
Tällöin Nato-jäsenyys ei välttämättä edes muuttaisi Suomen asemaa Venäjän ajattelussa. Sen sijaan Naton ulkopuolella pysyminen pitäisi auki mahdollisuuden Venäjän hyökkäykselle Suomeen sotilaallisen voiman epäsuhdan perusteella.
Kansallisen politiikkansa lisäksi Suomi ottaa osaa EU:n yhteiseen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, jota syvennettiin vuonna 2009 Lissabonin sopimuksen kirjauksella turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevasta avunannosta ja yhteisvastuusta. EU ei kuitenkaan ole varsinainen sotilasliitto, ja avun luonne on jätetty sopimuksessa avoimeksi.
Ukrainan sota nosti Suomessa ja Ruotsissakin Nato-jäsenyyden kannatuksen historiallisen korkeaksi. Hyökkäys myös yhdisti EU-maat ja Yhdysvallat tavalla, jonka myötä lännestä on muodostunut historiallisen yhtenäinen toimija suhteessa Venäjään.
Kehitys on tarkoittanut myös Suomen aseman muutosta osana askeleita sotilaallisen yhteistyön suuntaan ottanutta Euroopan Unionia. Samaan aikaan Nato on syventänyt yhteistyötään liittouman ulkopuolisten kumppaneiden ryhmän kanssa, johon myös Suomi kuuluu.
Suomi voi olla teknisesti sotilaallisesti liittoutumaton, mutta viimeistään nyt on selvää, että Suomi ei ole puolueeton, vaikka pysyttelisimme Naton ulkopuolella. Suomi on valinnut puolensa. Myös Venäjä näkee asian näin, mistä kielii päätös lisätä Suomi ja muut EU-maat itselleen vihamielisten valtioiden listalle.
Kasatessaan joukkoja Ukrainan rajalle joulukuussa 2021, Venäjä esitti vaatimuksia Natolle kokonaisuutena vaatiessaan, ettei Nato saa myöntää Ukrainalle jäsenyyttä eikä ottaa muitakaan uusia jäseniä. Suomea, Venäjän ainoaa Naton ulkopuolista länsinaapuria, jossa ei ole Venäjän joukkoja, vaatimus koskee erityisen painavasti.
Mikäli Venäjä suunnittelisi lähitulevaisuudessa sotilaallista hyökkäystä Suomeen, muuttunut tilanne tarjoaisi sille uudet perusteet ja viimeisen tilaisuuden toteuttaa aikeensa ennen Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä. Päätös hyökätä Ukrainaan paljasti, että sotilaallisen länsi-integraation syvenemisen estämiseen ja maantieteelliseen sijaintiin liittyvät strategiset ja geopoliittiset motiivit riittävät Venäjälle päätökseen aloittaa hyökkäyssota voimatasapainoa koskevan analyysin perusteella. Näin voisi käydä myös Suomen kohdalla.
Natoon hakeminen ei välttämättä siis muuttaisi Suomen asemaa Venäjän silmissä radikaalilla tavalla: Venäjällä on valitettavasti motiivi hyökätä Suomeen Nato-jäsenyydestä riippumatta.
Putinin toiminta Ukrainassa on osoittanut, että Venäjä voi ryhtyä avoimeen sotaan milloin tahansa. Ilman radikaalia sisäpoliittista muutosta Venäjällä, on myös otettava huomioon skenaario, että Venäjän voimankäyttö länteen eskaloituisi Ukrainaa laajemmaksi konfliktiksi, jonka ulkopuolella ilman Nato-jäsenyyttäkin syvälle länteen integroituneen Suomen olisi lähes mahdotonta pysytellä.
Nykyisten vaihtoehtojen puitteissa, vain Nato-jäsenyydellä Suomen on mahdollista muodostaa voimatasapaino – riittävän suuri pidäke ja vastavoima Venäjää kohtaan – mikä näyttäisi olevan ainut keino vaikuttaa suurvaltalogiikkaa noudattavan Venäjän toimintaan.
Suomen Nato-jäsenyys voitaisiin toteuttaa korostaen järjestelyn puolustuksellista luonnetta niin sanotun Norjan mallin mukaisena, jolloin Suomi ei sallisi ydinaseita eikä ulkomaisia sotilastukikohtia alueelleen rauhan aikaan. Näin Venäjä ei voisi väittää Naton muodostavan sille uhkaa Suomen alueelta.
Suomen turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissa on katsottava myös tätä hetkeä pidemmälle. On myös mahdollista, että Putinin jälkeinen Venäjä jatkaisi aggressiivista ja ekspansiivista ulkopolitiikkaansa. Regiimin vaihtuminenkaan ei tuhatvuotisen autoritaarisen voimapolitiikan perinteen omaavassa sotilaallisessa suurvallassa takaa mitään.
Niin kauan kuin Venäjä ajattelee ja toimii kuin suurvalta, niin kauan kuin Venäjä asemoi itsensä länttä vastaan, ja niin kauan kuin se katsoo voivansa ylläpitää etupiirejä, Venäjä luo uhan myös Suomelle. Kirjassaan Venäjän Idea Mauno Koiviston kirjoittaa, kuinka Venäjä näkee kerran haltuunsa otetun maa-alueen kuuluvan sille ikuisesti. Kuten hyvin tiedämme, tämä logiikka vallatusta maasta pätee myös Suomeen.
Neuvostokommunismin vaikutusvallan patoamiseen tähdänneen Yhdysvaltojen ulkopoliittisen doktriinin, Trumanin opin, keskeinen muotoilija diplomaatti George F. Kennan kirjoitti päiväkirjoissaan sanoneensa vuonna 1944 toiveikkaasti maansa sodanjälkeiseen itsenäisyyteen suhtautuneelle Puolan pääministerille Stanisław Mikołajczykille, että ”Kremlin kateellinen ja suvaitsematon silmä näkee lopulta naapurinsa joko vasalleina ja vihollisina, ja Venäjän naapuri voi vain valita, kummanko roolin ottaa”.
Venäjä teki tuon valinnan myös Suomen puolesta 24. helmikuuta, ja Suomen rooliksi jää sopeutua Venäjän ja lännen väliseen pitkäkestoiseen vastakkainasetteluun. Suomen turvallisuuden maksimoi astuminen lopullisesti lännen puolelle, liittyminen osaksi lännen kollektiivista puolustusta.
Naamion hirmuhallinnon kasvoiltaan riisunutta Venäjää vastaan Suomen paras turvallisuusratkaisu on Nato-jäsenyys, sillä suurvaltalogiikan ja voimankäytön palattua Eurooppaan, paras lääke voimaa vastaan on suuremman vastavoiman luominen.
Kirjoittaja Tuomas Koponen on yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden maisteri ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistossa.