Huoltosuhde heikkenee. Miten se vaikuttaa talouteen? Onko mitään uusia ratkaisuideoita jäljellä?
Jos joku historioitsija sadan vuoden päästä tutkii Suomen syntyvyystilastoja, voi hän ensi alkuun erehtyä, että 2010-luvulla Suomessa oli paha nälänhätä. Lapsia syntyy nimittäin yhtä vähän kuin edellisten nälkävuosien aikaan 1860-luvun lopulla – ja silloin Suomen väkiluku oli alle kaksi miljoonaa.
Ihmiskunta kamppaili kymmeniä tuhansia vuosia luodakseen turvallisen ja vauraan ympäristön jälkikasvuilleen – vapaan nälästä, sodista ja kulkutaudeista. Nyt kun sellainen maailma on länsimaissa saatu aikaiseksi, vähenee tuosta maailmasta nauttimaan syntyvien määrä.
Maailmassa ei lapsista ole pulaa. Ihmisiä on 7,6 miljardia ja määrämme kasvaa yli 80 miljoonalla vuodessa.
Syntyvyyskärjessä olevat maat ovat köyhiä, turvattomia ja epätasa-arvoisia. Nigerissä lapsia syntyy yli seitsemän naista kohden, ja Somaliassa yli kuusi. Kehittyneissä talouksissa on matala syntyvyys. Ironisesti lapsia syntyy vähän siellä, missä elintaso on korkea ja paljon siellä, missä se on matala.
Syntyvyys on ollut pitkään laskussa myös Pohjoismaissa, mutta Suomessa suunta on selvästi jyrkempi. Suomessa syntyi vuonna 2017 keskimäärin 1,49 lasta naista kohden, kun esimerkiksi Ruotsissa syntyi 1,85. Vielä 2010 Suomessa syntyi 1,87 lasta naista kohden. Syntyvyys on laskenut seitsemässä vuodessa noin viidenneksen ja laskee edelleen, arvion mukaan tänä vuonna 1,43:een. Jotta väestö ei vähenisi, luvun pitäisi olla yli kaksi.
Suomessa ihmisiä kuolee enemmän kuin syntyy. Vain maahanmuutto kannattelee väkilukua. Nykytahdilla väkiluku kääntyy laskuun 2035.
Mistä syntyvyyden lasku johtuu? Pääosin kyseessä on ihmisten omiin valintoihin liittyvä kulttuurinen ilmiö.
Laskua selittää lasten lukumäärään liittyvien ihanteiden muutos. Väestöliiton Perhebarometri-kyselyn (2015) mukaan ihanteellisena perhekokona nähtiin alle kaksi lasta, kun aiemmin ihanne oli 2-2,5 lasta. Vielä vuonna 2007 yli 40 prosenttia piti kolmea tai useampaa lasta ihanteenaan, 2015 vain noin 30 prosenttia. Myös täyttä lapsettomuutta ihanteena pitävien osuus on noussut rajusti, noin 2-4 prosentista lähes 15 prosenttiin.
Suomen pitkä taantuma ja heikko työllisyyskehitys 2008 finanssikriisin jälkeen saattaa selittää osan syntyvyyden viime vuosien laskusta, mutta vain vähäiseltä osin. Talous on kasvanut jo vuodesta 2015.
Yleinen työllisyysaste ja syntyvyys eivät ole syy-seuraus-suhteessa, mutta nuorten työttömyys jossain määrin on. Erittäin korkeasta nuorisotyöttömyydestä kärsineissä Kreikassa, Italiassa, Portugalissa ja Espanjassa syntyvyys laski taantumassa. Suomessakin nuorten naisten työttömyys lisää aikeita siirtää lapsen hankintaa myöhemmäksi.
Vaikka talous ei juuri selitä syntyvyyden vähenemistä, vaikutukset siihen ovat kuitenkin huomattavat. Kun yhä suurempi osa väestöstä on työvoiman ulkopuolella, aiheutuu siitä erityisen suuri paine julkiseen talouteen.
Aina 1950-luvulta 1980-luvulle Suomen väestöllinen huoltosuhde parani, mikä tuotti niin sanottua demografista osinkoa. Koska syntyvät ikäluokat pienenivät, mutta vanhusväestöä ei vielä ollut paljon, työvoima kasvoi nopeammin kuin siitä riippuvainen väestö. Talouteen syntyi ylimääräistä jaettavaa.
Nyt suuret ikäluokat ovat eläkkeellä, ja vuosikymmeniä jatkunut ikäluokkien pienentyminen aiheuttaa valtavan paineen julkiseen talouteen. Huollettavien määrä työikäistä kohden kasvaa. Osingonmaksu on loppunut. Nyt maksetaan demografista veroa.
Esimerkiksi eläkejärjestelmämme on pääosin työssäkäyvien kustantama jakojärjestelmä, eli noudattaa niin sanottua seuraava maksaa -periaatetta. Julkaistut uudet syntyvyysluvut aiheuttanevat sen, että järjestelmän kestävyyttä joudutaan tarkastelemaan uudessa valossa.
Väestömuutos on fakta, jonka kanssa on elettävä. Vaikka suomalaiset yhtäkkiä taas innostuisivat vauvoista, kestäisi pari vuosikymmentä, ennen kuin se näkyisi huoltosuhteessa.
Tilanteen talouspoliittiset johtopäätökset ovat yleisesti tunnettuja. Ongelmaan tepsivät joko työurien pidentäminen, työllisyysasteen nosto, työperäisen maahanmuuton lisääminen, verojen korotukset tai julkisten menojen leikkaaminen.
Erityisesti työperäisen maahanmuuton lisääminen tullee olemaan avainasemassa. Suomeen ei ole helppo houkutella osaavaa työvoimaa. Tuottavuuden kasvua tarvitaan kaikissa tilanteissa, mutta erityisesti julkisesti rahoitetuissa sote-palveluissa.
Tutkimus viittaa siihen, että koulutukseen panostavat maat pystyvät tuottamaan laadukkaampaa väestömuutosta. Toisin sanoen niiden vähien lasten, joita nyt syntyy, tulisi saada mahdollisimman hyvä koulutus.
Itse syntyvyyden nosto on vaikeaa, muttei mahdotonta. Tutkimus viittaa siihen, että perhepoliittiset toimenpiteet eivät välttämättä kasvata syntyvyyttä, vaikka ne parantaisivatkin perheiden arkea.
Nuorten naisten taloudellisen epävarmuuden vähentämisellä näyttää olevan vaikutusta. Tässä keinoiksi nousevat työlainsäädäntö, sosiaaliturva ja lapsiperheiden palvelut. Nuorten miestenkin työllisyyden parantaminen on tärkeä tavoite, mutta sillä tuskin on vaikutusta syntyvyyteen.
Lapsen teosta voi tietenkin maksaa – ja on maksettu Suomessa jo pitkään. Lapsilisän peruste on turvata lapsen elinolosuhteita, mutta ehkä jossain vaiheessa ajattelu siirtyy enemmän korvausrahaksi lapsen hankinnasta?
Muitakin kokeiluja on jo olemassa. Esimerkiksi Lestijärven kunta näyttää saaneen 10000 euron vauvarahalla kunnan syntyvyyden kasvuun. Lasten vähetessä heidän arvonsa yhteiskunnalle kasvaa, mikä voi tehdä rahallisesta tukemisesta kannattavampaa. Toisaalta ajattelu siitä, että lapsia hankittaisiin rahan takia voi tuntua monesta väärältä.
Syntyvyyden lasku on voimakas kulttuurinen ilmiö. Käytännössä missään länsimaassa ei ole keksitty ihmelääkettä syntyvyyden laskuun. Se ei tietenkään ole syy lopettaa etsimästä keinoja. Luultavasti matkan varrella joudumme avartamaan ajatteluamme.
Kadonnutta syntyvyyttä etsiessä kannattaa hoitaa kuntoon ne asiat, joihin työkaluja on selvästi olemassa: työllisyysaste, työurien pituus, koulutus, julkisen sektorin tuottavuus ja työperäinen maahanmuutto.