Puolue on noussut mittauksissa ainoaksi yli 20 prosentin puolueeksi. Vaikka politiikan sisällöissä olisi sosiaalidemokraattien kanssa eri linjoilla, voi puolueen noususta ennusteiden kärkeen ottaa jotain opiksi.
Herätys tapahtui riittävän ajoissa
Kaksi ensimmäistä vuotta oppositiossa meni SDP:ltä nukkuessa. Kannatus ei noussut ja syykin oli ilmeinen: uusia avauksia ja ehdotuksia ei kuulunut, sen enempää kuin ärhäkkää haastamistakaan. Suurin oppositiopuolue oli suurin lähinnä kansanedustajamäärällä mitattuna. Samaan aikaan vihreät nousi gallupeissa ennätyslukemiinsa.
Jossain vaalikauden puolivälissä demarit heräsivät Ruususen unestaan. Alkoi Suomi 2030 -ohjelman synnytystalkoot. Samoihin aikoihin Antton Rönnholm valittiin puoluesihteeriksi.
Tästä kaksi oppia: Ensinnäkin oppositiossa ei saa jäädä surkuttelemaan kohtaloaan, vaan energiat pitää suunnata vaihtoehtojen laatimiseen ja esittämiseen. Toisekseen on puoluetta energisoivaa vaihtaa avainpelaajia vähintään työnkierron hengessä.
Ohjelma, joka saa muut sanomaan: EI!
SDP:n vaalimenestyksen resepti on sovellettavissa mille tahansa puolueelle tai poliitikolle. Sen idea on yksinkertaisuudessaan se, että muut vastaavat puolueen ehdotuksiin kieltävästi. Demarit profiloituvat kyllä-puolueeksi ja muut, jotka heidän kanssaan keskusteluun käyvät, sanovat toistuvasti: Ei käy.
Vaalien alla näitä esimerkkejä on lukuisia: vappusataset eläkeläisille, toisen asteen maksuttomuus tai hoitajamitotus 0,7. Jopa lihaveroehdotus sai muut puolueet vastaamaan ei. Nerokas strategia, mutta ei ainutlaatuinen.
Opiksi kannattaa ottaa se, että aloitteen tekijällä on aina etulyöntiasema. Valitse aihe, josta haluat keskustella, tee siitä räväkkä aloitus ja toivo, että muut tarttuvat vastustamisen siimaan.
Puheenjohtaja ei pelota
Puheenjohtaja Antti Rinne vaikuttaa hahmolta, joka ei juurikaan uhkaa ketään tai mitään. Hänen haastattelunsa sairaslomalta paluun jälkeen huokui leppoisuutta. Jonkun mielestä ehkä saamattomuutta.
Siinä missä etenkin Juha Sipilä on pääministerinä profiloitunut melko tiukan linjan mieheksi kikyn, aktiivimallin, erouhkauksien ja eroamisen myötä, on Rinne tässä suhteessa huomattavasti vaarattomamman oloinen poliittinen johtaja. Rinne ajaa bussia ja ottaa kansalaiset kyytiin. Peruutuspeilistä paistaa hymy.
Ehkei opiksi kannata ottaa sitä, että puoluejohtajan kannattaa olla kiltti, mutta se voi olla tarpeen, että profiili erottuu tarpeeksi kilpakumppanista. Pääministerivaaleissa saatetaan kaivata kontrastia. Jos myydään muutosta, ja miksipä ei myytäisi, keulahahmonkin on jollain tapaa edustettava sitä.
Sisäisten ristiriitojen hautaaminen
Politiikan kiinnostavuutta lisää vastakohtaisuudet. Erityisesti jos niitä pulppuaa puolueiden sisältä. SDP:ssäkin railoja on luonnollisesti syntynyt useiden eri henkilövalintojen ja sitä kautta muodostuneiden klaanien myötä.
Nyt kun vaalivoitto lepää tarjottimella, on sisäiset erimielisyydet pystytty vetämään valokeilasta varjoihin, ja puolue näyttää suhteellisen yhtenäiseltä ja hyväntuuliselta joukolta. Se vetää puoleensa äänestäjiä.
Mikä voisi vielä keinuttaa toverivenettä?
Palataan vielä gallupeihin, jotka osoittavat hyvänlaista etumatkaa SDP:lle. Puolue itse onnistunee pitämään hermonsa ja positiivisen kampanjavireensä, jos mitään odottamatonta ei tapahdu. Jos muutoksia marssijärjestykseen vielä halutaan, se pitää lähteä haastajien avauksista.
Kuka haastajista tekee kiinnostavan ja agendaa asettavan avauksen, joka pakottaa SDP:n sanomaan ”ei”?
