[vc_row][vc_column][vc_column_text][rev_slider alias=”punaporvari-002″ mode=”header”]Yhteinen ruokailuhetki lienee ihmiskunnan suuria kulttuurillisia saavutuksia. Siitä saakka, kun ensimmäiset luolamiehet toivat riistaa nuotion ääreen, ihmiset ovat kokoontuneet ruokailemaan yhdessä.
Yhteinen ruokahetki on tärkeä kaikissa kulttuureissa, mutta Euroopan kulttuurihistoriassa sillä on aivan erityinen arvo. Kristinuskon kulmakiviä on ehtoollinen, jolla muistelemme Jeesuksen viimeistä yhteistä ateriaa opetuslastensa kanssa.
Tarvittiin hyvin poikkeukselliset yksilöt tuhoamaan tämä yli tuhatvuotinen perinne. Sellaisia ovat espanjalainen Ferran Adria ja englantilainen Heston Blumenthal.
Näitä miehiä pidetään yleisesti keittotaidon jumalina. Molemmat ovat saavuttaneet kokkien hierarkiassa kaiken mahdollisen, kummankin ravintola on valittu maailman parhaaksi. Heidän nimiinsä on liitetty kokonaan uusi keittotaidon muoto, molekyyligastronomia.
Kunniamaininnoista huolimatta, heidän keskeisin kontribuutionsa modernille keittotaidolle on se, että he ovat onnistuneet lähes tuhoamaan ravintolaruokailun.
Suomen kielen sana ravintola on aika yksioikoinen, se kun viittaa paikkaan, jossa voi ravita itsensä. Kansainvälisesti käytetympi restaurant on moniulotteisempi. Se juontaa ranskan kielen verbistä restaurer, joka viittaa uudelleen kuntoon saattamiseen, meillekin rakennuksista tuttuun restaurointiin. Sana pitää sisällään niin kehon kuin mielen palautumisen.
Kukaan ei tiedä tarkkaan, koska ravintolatoiminta alkoi. 1700-luvun lopulla Euroopan metropoleissa oli kuitenkin lukuisia ravintoloita, joihin porvarit kokoontuivat nauttimaan ruoasta, juomasta ja yhdessäolosta. Juuri tuo viimeinen erottaa ravintolan ruokalasta. Mahansa voi täyttää missä vain, mutta yhdessä ruokailu on ennen kaikkea sosiaalinen, jopa spirituaalinen kokemus.
Ei ole sattumaa, että Jeesus tapasi apostolinsa viimeisen kerran illallisella. Hetki ja tila, jossa kokoonnumme yhdessä ystäviemme ja rakkaittemme kanssa jakamaan Jumalan viljaa, kokemuksia, muistoja ja tunteita on ainutlaatuinen. Yhteinen ravintola-ateria on osa elämän kiertoa. Se on usein niin ensitreffien, häiden, syntymäpäivien kuin hautajaisten keskeinen osa.
Adria ja Blumenthal, ja myöhemmin heidän tuhannet matkijansa, muuttivat tämän ikiaikaisen perinteen ja muokkasivat sen nykyajalle.
Nämä herrat lukkiutuivat laboratorioihinsa selvittääkseen mitä kaikkea ruoasta voi tehdä, ja samalla he muuttivat ruokailun jakamisesta ja yhdessäolosta itsekeskeiseksi itsensätehostamiseksi ja oman navan – tai tässä tapauksessa oman lautasen – tuijottamiseksi. Kummankin ruoanlaittoa yhdistää ajatus totuuden jälkeisestä ajasta, mikään heidän valmistamansa ruoka ei ole sitä, miltä se näyttää. Tekijästä on tullut tärkeämpi kuin teoksesta ja näkemys heijastuu keittiöstä ruokasaliin ja tapaan, jolla asiakkaita kohdellaan.
Jo heidän ravintolansa kertovat perinteiden halveksunnasta. Blumenthalin ravintola The Fat Duck on olevinaan pubi, englantilaisen kyläyhteisön sielu. Todellisuudessa Brayn kylän asukkailla ei ole ollut mitään asiaa ”pubiinsa” vuosiin, se kun on amerikkalaisten ja venäläisten miljonäärien miehittämä. Sama päti Adrian El Bulli ravintolaan, joka oli olevinaan syrjäinen maalaiskrouvi, vaikka sen keittiössä oli enemmän japanilaisia kuin katalonialaisia kokkeja.
Ateria kummankin ravintolassa (Adrianin El Bulli on suljettu) on ollut narsismin ja eristäytymisen riemulaulua. Kun ruokalajeja on kaksikymmentä ei ruokailijoilla ole mitään mahdollisuutta vaihtaa kuulumisia tai tutustua toisiinsa. Jo kymmenen ruokalajin ateria tarkoittaa tarjoilijoiden vierailevan pöydässä joko tuoden tai vieden vähintään 20 kertaa, eli muutaman minuutin välein. Yli 20 ruokalajin aterialla tarjoilija on äänessä useammin kuin pöytäseurue jota hän palvelee, tai oikeammin, jolle hän luennoi. Meillehän täytyy kertoa mitä me syömme, sitähän ei enää katsomalla näe, kun lautaselle on ripoteltu fenkolista tehtyä sammalta, joka on kuorrutettu kissan oksennusta muistuttavalla vaahdolla.
Näissä ravintoloissa ateriointi on kokonaan irrotettu ympäristöstään ja sosiaalisesta kontekstistaan. Niissä ei voi keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen mitä on lautasella. Se on kuin elokuvaa katsoessa tuijottaisi vain tekstitystä. Blumenthal on vienyt itsekeskeisyyden huippuunsa tarjoamalla ruokalajin, joka syödään kuulokkeet korvilla. Sen osuvampaa kuvausta aikamme epäyhteisöllisyydestä ei liene: ihminen on poistettu ateriasta!
Tätä on globalisaatio lautasella, ruokaa vailla kotimaata, ilman historiaa, tai edes tietoa raaka-aineesta. Jokainen ruokalaji puhuu paljon muttei kerro mitään. Se on keittotaitoa, jossa keittiömestari valmistaa ruokaa vain itselleen, asiakkaan rooli on kuvata lautasia kännykällään ja jakaa kokemus mieluummin biittiavaruudessa kuin pöytäseurueen kanssa.
Blumenthal ja Adrian ovat onnistuneet luomaan ehtoollisen vastakohdan, riitin joka hajottaa seurakunnan. He ovat poistaneet ruokailulta sielun. Viimeinen ateria on toden totta syöty.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row full_width=”stretch_row” gap=”20″ css=”.vc_custom_1507226534378{margin-top: 20px !important;margin-bottom: 20px !important;background-color: #eaeaea !important;}”][vc_column][vc_column_text css=”.vc_custom_1507226750376{margin-bottom: 20px !important;}”]
Lisää Ruoka&viini-artikkeleita
[/vc_column_text][vc_basic_grid post_type=”post” max_items=”-1″ style=”lazy” items_per_page=”6″ show_filter=”yes” element_width=”6″ gap=”20″ filter_style=”default-less-rounded” filter_default_title=”Kaikki” grid_id=”vc_gid:1507228143005-7f3d00c5-8170-2″ taxonomies=”222, 223″ filter_source=”post_tag”][/vc_column][/vc_row]