Asiantuntijat tietävät, että yhteinen loma tai matkustelu saattaa asettaa parisuhteen koetukselle: jotta sopu säilyy, on kestettävä ja siedettävä. Suomen kuvalehden emeritustoimittaja Risto Lindstedtin kohdalla matkailu maailmalla on – paitsi nähtävyyksien velttoa kokemista ja kommentointia, myös – parisuhteen siedätyshoitoa.
Lindstedtille matkailu on hidasta, puolipassiivista kevytsuorittamista. Hän on kirjannut lukuisilta turistikohteissa käynneiltään vaikutelmia, jotka monille toimivat oivallisina oppaina. Merkillisin paikka on Beninissä, päiväntasaajan Afrikassa, Guineanlahden rannalla. Siellä Lindstedt on kenties lähimpänä itse matkakohteen olotilaa, sen tulevaisuutta vakavasti pohtien. Afrikassa käynti onkin aivan jotain muuta kuin kahvittelu Venetsian San Marcon pulutorilla.
Maailman täpötäydet turistikohteet hän maalailee kepeän lyhyesti, osaten jopa irviä. Esimerkiksi Rooman Piazza Venezialla hän nauraa avoimesti. Italian yhdistäjän ja ensimmäisen kuninkaan Viktor Emanuel II:n muistomerkki on maalle ominaisen tyhjän mahtipontisuuden hikihelmi. Sitä nimitellään muun muassa hääkakuksi, kermakakuksi ja kirjoituskoneeksi.
Kirjoittaja kuvailee hevosta, jonka selkään maan sankari on nostettu. Ratsastajapatsaat ovat vallan tunnus.
”Kireät suitset pakottavat sen pään kaulaa vasten, vasen etujalka on valmis äkäiseen kuopaisuun. Pääpuoli ja takalisto ovat eriparisia. Ratsun runko paisuu häntää päin kulkevassa linjassa. Seuraavan kerran, kun joku käskee painumaan hevon persiisiin, tiedän, mihin mahtuu.”
Myöskään toisesta ”muistomerkistä” samaisella liikennettä kuhisevalla aukiolla hän ei pidä. Kyse on Rooman yhdestä ensimmäisistä renessanssirakennuksista, Palazzo Veneziasta ja sen pienestä parvekkeesta. Sieltä Benito Mussolinilla oli halu tervehtiä valtakuntaa ja tehdä Italiasta great. Häneltä natsit kopioivat käden viittomaliikkeet omaan käyttöönsä.
Turhan pöhinöinnin minimointia
Pariskunnat elävät usein toinen toisensa valvonnassa, alttiina huomautuksille. Lindstedtin matkanteko onkin – paitsi havainnointia ja kohdekuvauksia – myös raportointia kahden välisistä keskusteluista.
Ihmisissä näemme paljon hyvää mutta toisaalta ojentamisen arvoista. Kirjoittaja antaa viitteitä olemuksestaan ja tavoistaan. Lindstedt on mitä ilmeisemmin kehopositiivinen – ainakin oman itsensä suhteen – hän harrastaa kotimaassaan prätkällä ajamista, tupsauttelee savuja piipullaan, etsiskelee tavan takaa oluttuopillista, kävely on laiskahkoa ja halu jonottaa nähtävyyksiin pääsyä vähäistä. Hän vaikuttaa myös maltillisen sovinistilta.
Kun vaimo yllyttää häntä nousemaan kanssaan ylös Connemaran kansallispuiston rinteille, hän toteaa jäävänsä alamaihin, ”koska minusta ei ole soveliasta käyttää koko vuoden kävelykiintiötä yhdellä reissulla”. Dublinia hän pitää helppona, koska siellä ei hänen mielestään ole mitään maailmanluokan pakko nähdä –kohteita. Siellä on mahdollisuus oleiluun, vailla velvollisuuksia, pubeissa.
Kirjoittaja saa kannustavia neuvoja sekä huolenpitoa
Sanailu matkoilla vaikuttaa ulkopuolisen lukemana varsin yksitoikkoiselta. Tuntuu kuin kirjoittajamme olisi tarkkailun kohteena, huomautukset ja vastahuomautukset tekevät hienoistakin kokemusviikoista hyvin arkipäiväisiä. Välillä Lindstedtin keskustelu- ja kommentointikuvaukset saavat jopa liiallisen vitsikkyyden luoteen, mutta onneksi vaimo antaa oivallisen neuvon:
– Sinä et olekaan tehnyt muistiinpanoja vähään aikaan.
– Olen antamassa periksi, luovuttamassa. Tuntuu, etten saa tätä keikkaa haltuun.
– Eikö me sovittu, ettei mitään haltuunottoa yritetäkään. Pitäisikö sinun joka paikasta vuolaista jotain sukkelaa tai nokkelaa. Kiltti, hellitä.
Välillä kirjoittajamme hellittää, mutta vuosien mittaan matkoilta kertyy kirjan verran merkintöjä. Paitsi nähtävyyskuvauksia, muistiin merkintöihin jää lukuisia kahden keskeisiä keskusteluja, joiden perusteella pariskunnan voi katsoa eläneen yhdessä varsin kauan. Tähän liittyy se tunnusomainen piirre, että rutinoitunut vaimo saattaa aavistaa tai prikulleen tietää, mitä toinen olisi saattanut ryhtyä hetken kuluttua ajattelemaan.
Elämä on ihmettelyä
Matkoilla kohtaa kummallisuuksia. Yksi on Italiassa kävijälle pizzan hinta, joka saattaa olla yksi neljäsosa vastaavasta suomalaisesta. Esimerkiksi kolmen euron pizza herättää ihastusta suomalaisen ravintola-ahneuden rinnalla. Täällähän poliisi suorastaa yllytti kansalaisia ilmoittamaan poliisille, jos jossakin joku paljastuu myymästä pizzaa alle kuuden euron. Muistelen aina rallikuski Ari Vatasen kuvausta Suomesta monen k:n maaksi: kaukana, kallis, kylmä ja kommunistinen.
Hauskempi on kertomus Amerikassa käynnistä. Vuoteen 1952 mennessä maahan oli Ellis Islandin kautta tullut 22 miljoonaa siirtolaista. Lindstedt kuuli Antti Tuurilta tarinan suomalaissiirtolaisista. He perustivat raittiusseuran, kun kyllästyivät irlantilaisiin viskisieppoihin ja näiden ilonpitoon. Ryhtyivät itsekin juopottelemaan ja turpajaisiin.
Kyllästyivät siihen ja perustivat raittiusseuran uudelleen. Se oli raportti käynnistä Brooklynissä.
Oman huomionsa saa myös into, jolla naiset matkustelevat yhdessä, vaikkapa Roomassa. Eivät miehet sitä pareittain tee. ”Sitä tehdään porukalla: golfaamaan, Lappiin, metsälle, kalaan, mutta ehkei nyt kahdestaan Roomaan.” Tähänpä vaimo: ”Siis kahdenkeskisen olemisen karttamista.” Ja loppuvastaus: ”Voisiko vastaus olla leimautumisen pelko? Eihän siinäkään ole järkeä. Luulla, että toiset luulevat”.
Risto Lindstedt: Pallon henki. Hämmästellen maailmalla. Kirjapaja 2018.