Vastoin kuin niin sanotuissa voittajavaltioissa, Suomessa sotasankarit ovat kokeneet kovia. Hävittyjen sotiemme jälkeen ilmaantui lukuisasti niitä, jotka halusivat kyseenalaistaa itsenäisyytemme arvon. Eero Kivelä oli ensimmäinen reservinupseeri, joka palkittiin Mannerheim-ristillä (nro 9). Seuraava voitto oli nousta eduskuntaan suoraan vankilasta.
Urho Kekkonen ja Eero Kivelä istuivat eduskunnan istuntosalissa käytävän reunapaikoilla niin, että he olisivat helposti voineet kätellä toisiaan – vaan eivät kätelleet. Kekkonen rakensi itämyönteistä profiiliaan, ja vihanpito sotien jälkeisiin syntisiin soi siihen yhden oivan keinon.
Kotipaikkana Tampere tarjosi kuitenkin Kivelälle hyvän pelikentän. Kunnallispolitiikka ja siihen liittyneet monet hankkeet nostivat hänet kaupungin ja maakunnan vaikuttajien kärkikaartiin, vaikka vastassa välillä olikin Kekkosen kaveri, ”varapresidentti” Kalle Kaihari.
Jos poliitikoilla tulee välillä olla itsepintaisuuden ja oveluuden lisäksi rohkeutta, sotasankarilla tulee olla noiden ominaisuuksien lisäksi epäitsekästä uhrautuvaisuutta ja uhkarohkeutta. Tuossapa on se vinha ero etulinjassa taistelleen upseerin ja kotirintamalla pehmeissä vällyissä viisastelleen välillä. Ei ihme etteivät kädet ulottuneet käytävän yli edes tervehdykseen.
Tulee mieleen vuosikymmeniä myöhemmin, kun Uuden Suomen entiseltä päätoimittajalta Pentti Poukalta toimittaja johdatellen kysyi, vihasiko tämä Kekkosta. Poukka vastasi avoimesti: ”Kekkonen vihasi minua, ja kyllä minäkin vihasin häntä”.
Tolvajärven voittajasta Suomen Poikien komentajaksi
Eero Kivelä toimi komppanian päällikkönä Paavo Talvelan ja Aaro Pajarin alaisena, kun Suomi saavutti talvisodan ensimmäisen suuren torjuntavoittonsa tuhoten neuvostodivisioonan Laatokan pohjoispuolisilla järviseuduilla joulukuussa 1939.
Urheudesta Kivelä sai Mannerheim-ristin, minkä ansiosta hänestä tuli jopa julkisuuden henkilö. Jatkossa hän kunnostautui Suursaaren valloituksessa sekä toimimalla JR 200:n komentajana. Yksikkö oli koottu virolaisista vapaaehtoisista, jotka halusivat taistella Suomen puolesta sen sijaan, että olisivat olleet saksalaisten miehittäjien komennossa kotimaassaan.
Ystävyys Viroa kohtaan jatkui sodan jälkeen niin, että vielä juuri ennen kuolemaansa Eero Kivelä vastaanotti virolaisten veteraanien lähetystön, joka oli tullut tervehtimään sodan aikaista pataljoonankomentajaansa. He pyysivät Kivelää kunniakomentajakseen hetkellä, jolloin kaikki helpottuneina olivat ehtineet nähdä kommunismin romahduksen ja Viron uuden itsenäistymisen.
Oliko asekätkentä pelastus?
Vaikka rauhanteon jälkeen suomalaisupseeriston Mannerheimin luvalla organisoima asekätkentä paljastui, Kivelä-elämänkerran kirjoittaja Jarkko Kemppi rohkenee arvella tapahtumaa myös pelotteena Neuvostoliiton suuntaan. Asekätköjen paljastuminen kertoi, että Suomen miehittämisestä olisi tullut vaivalloinen prosessi. Eero Talvela oli juonimassa kätkentää ja koska hän oli osavastuussa hankkeesta omassa maakunnassaan, teosta seurasi vankilatuomio.
Parlamentarismin ja demokratian voima oli suurempi kuin sodan voittaneen Neuvostoliiton ja sen myötäjuoksijoiden kostohenki. Kivelä oli ehtinyt olla ehdokkaana eduskuntavaaleissa ja päästä varasijalle. Kun kansanedustaja Kaarle Jutila nimitettiin suurlähettilääksi Washingtoniin, paikka avautui lokakuussa 1945. Valtaan noussut sodan jälkeinen järjestelmä nikotteli hetken.
Vastaanotto eduskunnassa oli pääosin lämmin, kunnioittava. SDP:n puoluesihteeri ja Suursaaren valtauksessa Kivelän kanssa mukana ollut Unto Varjonen lähetti pakinoitsijanimimerkki Jahvetin, Yrjö Kilpeläisen, välityksellä viestin: ”Se pitkä roisto, se Varjonen, lähetti sinulle terveisiä ja sanoi, että sinä olet reilu mies”. Niin toimi aseveliakseli sotien jälkeen.
Tarvittiin myös onnea
Kemppi kertoilee Kivelä-elämänkertaa aika vakavin sanoin. Paljoa naurua ei sisälly kesäkuun 9. 1944 alkaneeseen Kannaksen suurhyökkäykseen ja pikajuoksuun kohti Viipuria, jonka menetyksen jälkeen tilanne alkoi rauhoittua.
Kivelän johtama yksikkö oli reservissä, kun kaikki alkoi. Hyökkäyksen tulo oli kuulohavaintojenkin perusteella aavistettavissa, ja Kivelä uskalsi olla omatoiminen. Hän määräsi pataljoonansa marssivalmiiksi hetkellä, jolloin monessa esikunnassa herrat vielä pelasivat tennistä tai olivat niin sanotusti puntiksella. Omatoiminen yhteydenotto divisioonan komentajaan oli avuksi, vaan sotaa ei voitettu.
Kivelän yksikkö lähti torjumaan hyökkäystä jo siinä vaiheessa, jolloin sen laajuutta ei tahdottu uskoa. Virolaiset vapaaehtoiset – yli 3[nbsp]000 sotilasta – olivat motivoituneita. Kovinkaan paljon hauskaa kerrottavaa tuo Kannaksen läpijuoksu ei sisällä, jollei siksi lueta Kivelän divisioonan komentajalle toimittamaa henkilökohtaista pyykkiä, sitä kun ei haluttu viholliselle jättää.
Oma yksityiskohtansa oli myös löytölehmän pelastaminen, teurastus ei ollut mahdollista, koska ruho ei olisi mahtunut rattaisiin. Niinpä lehmää kuljetettiin monen miehen voimin pitkin teitä ja tanhuja, jopa yli vuolaan virrankin, ”kuka veti korvista, kuka hännästä”. Eläimestä tuli niin arvokas, että sitä oli konepistoolimiehin vartioita nälkäisiltä sotilailta.
Monitoimisen ja yrittelijän sankarin elämänkerta on asiallista luettavaa. Moitteetkin täytyy antaa. Miksi ihmeessä meille kaikille sotien jälkeisille polville mainitaan joukoittain paikkakuntia, vaikka minkäänlaista, ainuttakaan karttaa ei ole tarjolla? Sellaiset kirjat tulisi uudelleen toimittaa.
Jarkko Kemppi: Mannerheim-ristin ritari 9, Eero Kivelä. Minerva 2018.
