Hallitsijoiden kannalta elämä niin rauhan kuin sodankin aikana on aina ollut harkintaa ja tiedon hallintaa. Jos et niitä halunnut hyväksesi käyttää, olit pian entinen. Yksi työväline tietojen hankinnassa on aina ollut tiedustelu, nuuskiminen ja vakoilu. Niiden tuli olla järjestelmällistä, tietoa oli välttämätöntä saada, mutta yhtä tärkeätä oli myös kyetä sulattamaan se.
Ei tiedustelijoiden työtä ja heidän kertomaansa ole aina osattu käyttää hyväksi. Ruotsin hallitsija Kustaa IV Aadolfilla oli Pietarissa pitkään erittäin hyvin selvillä asioista ollut lähettiläs Curt von Stedingk. Hän kertoi tulossa olevasta Venäjän invaasiosta Suomeen. Kuningas ei välittänyt, ja niin Ruotsi menetti Suomen Venäjälle. Ehkä tapahtuma kertoo, mitä Suomi loppujen lopuksi enää Ruotsille merkitsi.
Samanlaisesta flegmaattisesta välinpitämättömyydestä suomalaisilla on viime vuosisadalta karvaat kokemukset. Valkoiset olivat ihmeissään, kun punakapina alkoi, vaikka sitä oli valmisteltu ja asialla uhottu kovalla äänellä. Tuli hätä käteen.
Vähät Suomen armeijan korkein johto välitti ensimmäisistä tiedoista joulukuun alkupäivinä vuonna 1939, kun Suomussalmen suunnalta kuului hätähuuto: vihollinen tulossa suurella joukolla. Kun puna-armeijan suurhyökkäys alkoi kesäkuussa 1944, päämajan suhtautuminen oli likipitäen: mitä siellä nyt hätäillään.
Turhaan C. G. E. Mannerheimia arkailtiin, hänelle ei haluttu kertoa ikäviä asioita. Ukko olisi suuttunut. Mikko Porvali ryhtyy lyhyesti tuumailemaan, ketkä Päämajassa niitä saamattomia oikein olivat:
”Päämajan sisäpiirin sodanjohdon kannalta lasken Mannerheimin lisäksi kuuluneen Erik Heinrichsin, A. F. Airon, Aladár Paasosen, W.E. Tuompon ja Edvard Hanellin. Viime kädessä on vaikea sanoa, keneen heistä ennakkovaroitus kilpistyi, mutta vastuu asiasta on helppo rajata tähän joukkoon”.
Rikostutkijan silmin
Mikko Porvali on koulutukseltaan poliisin rikostutkija ja oikeustieteen maisteri. Kun hänen isänsäkin oli aikoinaan nimismies, kirjoittajalla on perustellusti omaperäinen näkemys historian vakoilutarinoiden syy- ja seuraussuhteisiin. Hän on kirjoittanut teoksia vakoilusta ja vakoilijakoulutuksesta aiemminkin, joten ammatin edut ja toisaalta varjopuolet ovat helposti luettavissa.
Jo vuosituhansien takaa vakoilusta on saatu suurta hyötyä. Tunnetuimmat sotateoreetikot – Sun Tzu noin 500 eaa. tai Carl von Clausewitz 1800-luvun alussa – asettivat tiedustelun sodan käynnin yhdeksi keskeiseksi menestyksen ratkaisijaksi. Jo 4000 vuotta vanhat Lähi-idän papyruskirjoitukset ja savitaulut antoivat viitteitä, että vakoilu tuotti hyötyä.
Jo noina aikoina sotaretkille valmistauduttiin ottamalla selville tietoa kohdemaan maantieteestä, asutuksesta, ihmistyypeistä, ajatuksista sekä heimojen muuttosuunnista ja liikkeistä. Tuntemattomien autiomaiden ylittäminen vaati harkintaa, koska kyseessä saattoi olla riski, jonka kohteena oli tuhansien sotilaiden ja kaluston kohtalo. Myös vanha testamentti antaa viitteitä vakoilusta, mikä terminä tuoreimmissa käännöksissä on puettu muotoon ”tiedustelu”. Kaunistelua?
Kiduttaen ja lavastaen
Tiedonhankintaa suoritettiin myös pakon avulla. Kun maailma tuntuu olevan hallitsijoiden rajattomassa vallassa, keinotkin koventuvat. Katolinen kirkko kidutti saadakseen harhaoppisiksi epäillyiltä tunnustuksia. Porvalin mielestä kauhutarinat eivät pidä täysin paikkaansa.
Julmimmillaan katolinen kirkko oli espanjalaisen suurinkvisiittori Tomás de Torquemadan aikana. Puolitoista tuhatta epäiltyä tuomittiin kuolemaan 15 vuoden aikana. Tämä ”tiedonhankinta” joutui uuteen harkintaan, kun itse Espanjan inkvisitio havaitsi, etteivät piinapenkeissä saadut tunnustukset olleet totta. Kyse oli kuulustelijoiden omista perversseistä kuvitelmista ja sepitetyistä syytöksistä. Kolme vuosisataa myöhemmin Josif Stalinin Neuvostoliitto harjoitti prikulleen samaa.
Yksi kuuluisimmista syylliseksi lavastamisista oli vuonna 1894 Ranskassa alkanut prosessi, jossa kapteeni Alfred Dreyfus todettiin vakoilijaksi. Hän joutui syyttömänä vuosikausiksi tyrmään. Pelastajaksi ilmaantui kirjailija Emil Zola – jota Porvali ei valitettavasti mainitse. Zola kirjoitti lehteen artikkelin ”Minä syytän”, joka vaikutti lopulta Dreyfusin tuomion peruuttamiseen – ilman että Ranska valtiona olisi selvästi tältä anteeksi pyytänyt. Tämä on yhä yleinen käytäntö.
Prosessi muistutti Supon Alpo Rusin suhteen tekemää kuulustelu- ja syytösprosessia, jossa vain harva kansalainen uskalsi epäillä silloin demareiden käsissä ollutta koneistoa. EU-tirehtööri Olli Rehn ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen asettuivat näkyvästi Rusin puolelle, kun maan päätiedotusvälineet kulkivat niille syötettyjen poliittisten ennakkoluulojen liekanarussa. Tämä ei kuitenkaan Porvalin käsittelemään kirjaan kuulu, se kun päättyy maailmansotiin.
Mikrofonit, posti, netti…
Uskonnollista ja poliittista puhtautta on vaalittu vuosituhansien ajan. Postilähetyksiä opittiin availemaan taidolla, mitä varten perustettiin kokonaisia virastoja. Sensuurijärjestelmä esti tiedon välittämistä ja paljasti valtioille vaarallisia henkilöitä tai liittoutumia. Sähköistä salakuuntelua sovellettiin heti, kun puhelin oli keksitty.
Tiedon hankintaan liittyy myös paljon hyvää. Laillisesti toteutettuna se voi olla jopa demokratian suoja anarkiaa ja terrorismia vastaan. Jos saatuja vihjeitä halutaan ja osataan ymmärtää oikein, moni kokonaista kansakuntaa kohtaava vaaratilanne kyetään ennakoimaan. Saihan Englanti tietää espanjalaisen ”voittamattoman armadan” hyökkäyksestä hyvissä ajoin, ja pelastihan Allan Pinkertonin yksityisetsivätoimisto muutaman kerran presidentti Abraham Lincolnin salamurhayritykseltä.
Aina vakoilijan saama korvaus tai palkkio ei ollut suotuisa, vaikka työ olisi tehty kuinka hyvin. Suomesta itään paenneiden vakoilijoiden arvo lopahti, kun toimeksiantaja koki hyödyllisen vakoojan pelkäksi riesaksi. Näin sankarivakooja sai kaikkien silmissä ansaitsemansa lopun.
Mikko Porvali: Tiedustelun näkymätön historia antiikista maailmansotiin. Atena 2018.