Miltä tuntuu kasvaa marsalkka Mannerheimin lähialaisen, sota-ajan päämajan operatiivisen osaston päällikön ja myöhemmin teollisuuspampun, eversti V. A. M. Karikosken tyttärenä? Ja pian istua kaiken maailman edistyksellisten ja liki radikaalienkin juoppojen kanssa Vanhan Ylioppilastalon kuppilassa? Hyvin tyttö pärjäsi, ja muun muassa sen seurauksena hänellä on, mitä muistella.
Eeva Lennonista ei kasvanut katkeroitunutta vanhempiensa sukupolven halveksijaa, vaikka hetkittäin sellainenkin ”uravalinta” olisi ollut mahdollista. Sattuma vei muualle, ammatti tarjosi livahduksen pois tunkkaisen suomalaisen kyttäilyn ahtaudesta. Hänestä tuli toimittaja, Euroopan kansalainen, joka vuosia Pariisissa töitä tehtyään siirtyi Lontooseen.
Hänen kirjansa julkistamistilaisuus Kansallisteatterin yläkerran lämpiössä suorastaan hätkähdytti. Siinä puhui lapsuudestaan ja nuoruudestaan liki feministimilitantti, joka ei piiruakaan halveksinut isänsä tekoja isänmaan hyväksi, vaan kunnioitti niitä, jotka itsenäisyyden Suomelle turvasivat. Mukana oli monen monta journalistia, jotka tunnisti – jollei ulkonäöstä – ainakin äänestä radiossa.
Ahkeruus ja ammattitaito
Sukunimi Lennon on seurausta avioliitosta irlantilaisen journalistin Peter Lennonin kanssa. Hänen taustansa oli katolilainen, ja kun irlantilaisuus liitetään siihen, kokemuskenttä onkin varsin erilainen verrattuna Eevan luterilaiseen kekkoslandia-taustaan. Ensin Pariisin ja sitten Englannin asemapaikat tarjosivat laaja-alaisen näkökulman ja kokemuskentän, johon verrattuna monen suomalaisen ammattitoverin näkökenttä oli enemmän kuin suppea.
Eeva Lennonin tuttava- ja kollegapiiri on valtava. Hänellä on kertoa monta tunnettuihin suomalaisiin journalisteihin liittyvää tositarinaa. Suurimmaksi osaksi menestymisen ja onnistumisen mittarina oli ahkeruus ja sen paras kaveri, ammattitaito.
Vaikuttaa siltä, että hänen Pariisin vuotensa olivat vielä nuoruuden intoa ja seikkailua. Vuosien vieriessä kiire ja työpaineet lisääntyivät. Hänen kuvauksensa vaikkapa De Gaullen Ranskasta ja vuoden 1968 levottomuuksista ovat erinomainen kertaus kaikkeen siihen, mikä oli mullistava eurooppalaisen vasemmiston asenneilmastoa.
Erityisesti rauhanomaisten neuvostopanssareiden ilmaantuminen alkusyksyllä 1968 Prahaan halvaannutti kommunistien maailmanvalloituksen, vaikka sota Vietnamissa päätyi USA:n häviöön. Eeva Lennon ei ollut enää katsomassa tilanteita Suomessa, ja kuten monet muutkin ulkomailla olleet suomalaiset, heiltä jäi kokematta täällä kommunistien kahtiajako, niin sanotun taistolaisuuden synty.
Englanti oli eri maa
Kun Lennon siirtyi Lontooseen ja alkoi saada myös tehtäviä tv-reportterina, tunnelma oli asiallinen, eikä koskaan narsistinen. Vaikka kritiikkiäkin sateli, tyylilajina oli raportoiva selostus. Vielä kuninkaallisten toilailut eivät tuolloin olleet median peruskauraa. Puhetapaa korjailtiin uskottavaksi hyvien Ylen puhekouluttajien avulla. Televisioesiintyminen oli silloin aivan jotakin muuta kuin tänään.
Erot Suomen ja Lontoon välillä olivat heti 1970-luvulta lähtien selviä, jopa jyrkkiä. Englanti eli yhden puolueen hallitusvaltaa, kävi välillä niin sotaa kuin konservatiivien valta-aikana taistelua ay-rintamaakin vastaan. Thatcherista Eeva Lennon ei pidä. Hän sympatisoi selvästi laboureita ja Suomen demareita. Viimeksi mainitusta kertovat valokuvat ja ystävyysluonnehdinnat.
Selvä haaste Lontoossa oli suomalaisille mieluisa kirjeenvaihtaja Erkki Toivanen, joka näyttäytyy Lennonin silmissä myös diivana. Muutaman yhteenoton myötä heistä sukeutui kuitenkin hyvät työtoverit – molemmat ahkeria ja oman ammattitaitonsa hiojia. Itse muistan Toivasen 1970-luvun Fabianinkadun radiotalosta: kun iltavuoro ajankohtaisohjelmien lähetyksessä oli ohi, tämä lähti vielä kielitunnille. Miksi? Siksi että yöllä muisti kykeni hänen mielestään keräämään oppia parhaiten. Kielitaidon kyllä katsoja huomasi.
Toki Eeva ja Erkki olivat poliittisesti eri mieltä Englannin ja muunkin maailman asioista. Kerran Toivanen oli sanomassa työsuhteensa irti. Televisiouutisten Helsingin viisaista joku toimituksen jäsen oli ollut sitä mieltä, että Toivanen oli selostanut Falkandin sotaa liian innostuneesti. Siihen Toivanen oli vastannut kirjeellä: hänen tehtävänsä on kertoa, miten asiat täällä koetaan ja mitä Britannian hallitus tekee, eikä ottaa huomioon, miten asiat Suomessa koetaan. Selitys hyväksyttiin.
Tuosta olisi voinut USA:han neljä vuotta sitten lähetetty HS:n kirjeenvaihtajapariskunta myös ottaa opiksi, kun ovat pitäneet Trump-inhoamme turvallisella maksimitasolla. Kyllä me sen uskomme muutenkin. Työrupeamansa päätteeksi nämä kirjeenvaihtajat julkaisivat eräänlaisen anteeksipyynnön: aukeaman mittaisen artikkelin siitä, mitkä asiat USA:ssa ovat hyvällä tolalla.
Presidenteistäkin
Eeva Lennonin perhe- ja ystäväverkosto on rakentunut valtaisaksi. Anekdootit todistavat sen. Hänen äitinsä oli Mika Waltarin ihastus ja Suuri Illusioni –romaanin ihanuus, Caritas. Tämä kertoi, että 18-vuotias Mika joi aivan liikaa. Päämajamestari A. Airo oli Eevan isän työkaveri, ja hekin ryyppäsivät liikaa, kuten Marskikin.
Kerran Pariisissa Lennon oli tärkeässä ja vakavassa tilanteessa presidentti Kekkosen ja riitatunnelmissa tämä adjutantti Levon kanssa. Tilannetta kevensi se, että nuori toimittajatyttö osasi muistuttaa presidenttiä tapaamisesta jo aiemmin. ”Ai, oliko se silloin, kun minä olin teillä ihan humalassa”. Kyse oli UKK:n vierailusta Lennonin isän luona vuosia aiemmin. Näin äijät suhtautuivat siihen aikaan nuorten tyttöjen asiallisiin haastattelutilanteisiin. UKK marssi pois.
Kummallinen on kertomus myös presidentti Mauno Koiviston reaktiosta Iltalehden uutiseen, jonka mukaan hänen vaimonsa ei ollut Lontoon vierailullaan niiannut prinsessa Dianalle. Presidentti oli saanut kyseisen lehden paluumatkalla käsiinsä, raivostui ja heitti lehden päin asian suhteen viattoman Lasse Lehtisen naamaa. Kaikkea sitä toimittaja kuulee ja tietää, onneksi kertoo!
Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo. Karisto 2018.