Helsingin kaupungin arkistoja tutkinut tohtori Kati Katajisto koki suuria yllätyksiä. Hän hämmästeli, miten tarkkaan kaupunki oli tallettanut kunnalliseen päätöksen tekoon liittyvät tiedot yksityiskohdittain. Hirvittävän vihanpidon jälkeen kaupunginvaltuusto ryhtyi töihin, järjesti heti saksalaismiehittäjien pois lähdön jälkeen vaalit saman vuoden 1918 lopulla ja kykeni keskustelevaan päätöksen tekoon.
Vielä saman vuoden keväällä toisiaan kiväärien takaa tähtäilleet viholliset kykenivät hillitsemään itsensä, niin katkeroituneet hävinneet kuin itsensä sankareiksi vapauttajiksi kokeneet voittajat. Yksi vankka perusta poliitikkojen halulle istua samaan huoneeseen oli halu parantaa elinolosuhteita. Turvaa toi myös tavallisesti kirottu byrokratia, lakisidonnaisuus ja säännöin ohjattu hallinto.
Katajisto ei pidä talvisodan yhteishenkeä niinkään ihmeenä verrattuna vuoden 1918 ihmeeseen. Toisiaan tuhansittain tappaneet ja valtavien vankijoukkojen odottaessa voittajien tuomiota punaiset ja valkoiset, siis porvarit ja sosialistit, kykenivät sietämään toisiaan, vaikka se vaivalloista paikoin oli.
Siedätystä keskustellen
Ällistyttävää on myös, että joulukuun 1918 vaalit tuottivat tuloksen, joka tiesi valtuuston 60 jäsenestä 26 lukeutuvan sosialidemokraattiseen ryhmään, kokoomus sai kahdeksan, edistyspuolue neljä ja ruotsalainen puolue 22 paikkaa. Porvarienemmistöstä huolimatta valtuuston suomen- ja ruotsinkieliset ottivat välillä yhteen niin, että myös sosialistit kykenivät saamaan tavoitteitaan etenemään. Helsingin väestöstä noin kolmasosa lukeutui tuolloin ruotsinkielisiin.
Oli siirrytty kunnallisen demokratian käytäntöön, mikä merkitsi sosialistien voimakasta mukaan tuloa. Kokonaisuutta väritti kuitenkin rumasti sanottuna se, että toiset – porvarit – olivat totaalisesti nitistäneet punakapinalliset. Siinä asetelmassa punaisten eli sosialistien oli siedettävä porvareita enemmän kuin porvarien punaisia.
Kv. politiikan professori Tuomas Forsberg on teoretisoinut, että sovinnon vähimmäisvaatimuksena voi pitää vihollisuuksien loppumista. Ja kun toinen osapuoli on voittanut, toinen lannistettu, seuraava askel onkin yhteistyö ja osapuolten välille rakentuva luottamus. Kyse oli siis järjen voitosta ja pakosta aloittaa uusi elämä.
Valtuustossa käydyistä keskusteluista Katajisto ottaa esille lukuisia lainauksia, jotka kertovat erimielisyyksistä, mutta jotka kumpainenkin osapuoli kestää kuulla. On kyse vakavista periaatteellisista asetelmista: rauhan tilaa ei kannata rikkoa, on kuunneltava ja ymmärrettävä. Sosialistit olivat huolissaan leskistä, orvoista, nälästä, työttömyydestä ja terveydenhoidosta. Porvarit kantoivat huolta taloudesta ja korostivat liiketalouden periaatteita.
SDP ja naiset tulokkaina
Naisten tulo valtuustoon pehmensi ehdotusten aiheita ja myös sävyjä. Heitä oli yhdeksän. He eivät kovinkaan usein käyttäneet puheenvuoroja ja jos, niin sisältö oli miehiin verrattuna sovitteleva. He olivat lähempänä arkielämän ongelmia, perhe- ja kotikeskeisiä. Mainio on tutkijan noukkima esimerkki Elin Holmbergin (kok.) puheenvuorosta koskien asuntopulaa:
”Kun nyt kunnassamme ryhdytään laajoihin rakennusyrityksiin uusia kotihuoneistoja varten, olisi mielestämme tarpeellista kunnan asettaa 7-henkinen komitea, johon kutsuttaisiin emäntiä eri yhteiskuntaluokista lausumaan toivomuksia ja ehdotuksia, joita sitten herrat arkkitehdit mahdollisuuden mukaan toteuttaisivat.”
Miina Sillanpää (sd.) kannatti Holmbergia, ja valtuusto hyväksyi ehdotuksen. Näin sadan vuoden takaa arkkitehtien nykyaikaansaannoksia tarkasteltaessa tuntuu kuitenkin siltä, että homma on yhä pahasti kesken.
Sosialistien tie sotainnosta hämmästyttävään ylösnousemukseen
Sosialistit nousivat häviönsä jälkeen pää pystyssä, koska näkivät, että kunnallisella tasolla heillä oli mahdollisuus rakentaa maata niin fyysisistä kuin henkisistäkin raunioista. Helsingissä oli selvästi havainnollisempaa nähdä puutteita ja korjaamista kuin valtiollisella tasolla. Kaupunki oli ihmistä valtiovaltaa lähempänä.
Kati Katajiston Helsingin kaupungin arkistojen läpiluku on tuottanut asiapitoisen tutkimuksen 1918 sodan kahden vuoden jälkeisen valtuustotyön saavutuksista. Vaikka voittajat ja voitetut olivat toisistaan välillä hyvinkin kaukana toisistaan, se opettaa keskustelun ja toisen sietämisen palkitsevaksi.
Vuotta 1918 jälkikäteen tarkasteltaessa käy sääliksi voittajien ja voitettujen kokemia kärsimyksiä, uhreja molemmin puolin. Kauhistuttavaa on muistella, miten raukkamaisin eväin sosialidemokraattisen puolueen harvalukuisen puoluetoimikunnan onnistui kaapata ensin valta omassa puolueessaan, sitten kummallisin äänestyskääntein päättää aloittaa vallankumous. Tuosta ei puolue ollut vastuussa, vaan joukko kiihkoilijoita, jotka häviön kynnyksellä pakenivat maasta ja jättivät varsinaiset uhrit oman onnensa nojaan. Helsingin kokemusten jälkeen onni oli kuitenkin myötä, kuten kaikkialla maassa.
Mieli tekee lainata professori Seikko Eskolan Kanavan numerossa 2/2018 julkaistun artikkelin viimeisiä lauseita: ”Kapinaan lähteneiden muistolle täytyy valitettavasti todeta: te turhaan taistelitte, te turhaan kaaduitte. Kaikki tavoiteltu olisi saavutettu kivääriin tarttumatta.”
Suomi ja sen parlamentaarinen järjestys oli pian ottava hengissä selvinneet mukaan päätöksentekoon. Moni silti lähti pakoon itärajan taakse, mutta sai siellä pian isän kädestä.
Kati Katajisto: Sodasta sovintoon. Otava 2018.