Helsingin Sanomat kertoi heinäkuun lopulla, että naisjalkapallomaajoukkueemme valmentaja Anna Signeul oli sanonut pahan sanan. Toimittaja Lotta Loikkanen paljasti, että neljä vuotta aikaisemmin joukkueen apuvalmentaja Maiju Ruotsalaista harmitti Signeulin häneen kohdistama sanallinen laukaus. HS ryhtyi julkaisemaan Signeulista vain synkkiä ilmeitä.
Kaksi naisjalkapalloilua käsittelevää tuoretta kirjaa mainitsevat Ruotsalaisen vain kerran, ohimennen. Nyt hän pääsi toivomiinsa otsikkoihin, mutta minkälaisin seurauksin! Neljän vuoden takaisesta kantelusta HS antoi tuomion, jonka Palloliitto pani oitis toimeen: Signeul sai lähteä. Näinkö hätäisesti päätöksiä tehdään? Voi jos pääsisitte kuulemaan, mitä valmentajat reuhaavat pelaajilleen, kun ottelu on kuumimmillaan, siinä herkkähipiäiset käpertyvät oitis. Tarkoitus on kuitenkin toinen: pääpystyyn, nyt ei ole itkun aika, jos harmittaa kirotaankin. Nyt tsempataan.
Ei mennyt montaakaan viikkoa, kun HS:n aivan toisenlainen urheilutoimittaja Ari Virtanen puhkesi kehumaan Anna Signeulin viisivuotista valmentaja-aikaa. Paljon parannuksia oli tehty, Helmarit saivat osakseen monenlaista lisäresursointia. Virtasen artikkeli kuin pyysi anteeksi lehden Signeuliin kohdistamaa loan heittoa. Median standarditapaan sanaa anteeksi teksti ei sisältänyt.
Historiaa mutta totta
Naiset ja jalkapallo – siinäpä taas yksi kummallinen heijastuma sukupuolten välisestä epätasa-arvosta. Englannista käsky kävi: vuosien 1921 ja 1970 välillä tyttö- ja naisjalkapalloilu oli tehokkaasti rajoitettua – ei asiaa kunnon kentille, ei mahdollisuuksia otteluihin saati turnauksiin, ei yleisöä, ei näkyvyyttä eikä tietenkään rahaa. Halveksunta oli käsittämätöntä – aivan kuin kyse olisi voinut olla vakavasta synnistä.
Eipä siis ihme, että naisjalkapalloa käsittelevät tuoreet kirjat, lehtijutut ja dokumentit ovat sisällöltään tuosta omituisesta historiasta kitkerästi muistuttavia. Ja vaikka mennyt on jo takana, naisfutis nauttii osin yhä vanhoista asetelmista. Historia ja nykyhetki kertoo, että kehitys kehittyy: Saudeissakin naisilla on lupaa ajaa autoa ja tulla stadioneille katsomaan miesfutista.
Filosofian tohtori ja jalkapalloilua intohimoisesti seuraava Johanna Ruohonen kertaa tarkasti naisjalkapallon historian aina 1800-lopun Englantiin. Vuoden 1920 naisten ottelu keräsi yli 50 000 katsojaa, mutta myös vihat: jalkapalloliitto pyrki estämään naisia pelaamasta. Olosuhteet säänneltiin niin onnettomiksi, että miehet saivat turvallisesti nauttia pelaamisesta sekä siihen liittyvistä etuisuuksista.
The Football Associatonin julistama 50 vuotta kestänyt kirous perustui miehiselle logiikalle. Naisten harrastamana jalkapallo koettiin uhkana, siitä valitettiin, lääketiedekin otettiin perusteeksi: paitsi loukkaantumisia pelaaminen saattoi aiheuttaa hedelmättömyyttä. Rintama ei kuitenkaan pitänyt, kun havaittiin että naisille rankoissa kotiaskareissa saattoi koitua enemmän vammoja.
Suomalaisia menestyneiden joukossa
Johanna Ruohonen on paneutunut menneiden ja nykyisten suomalaisten pelaajattarien kokemuksiin. Vaikka pelaajavaihdoksissa naisten kyseessä ollen ei puhuta yhteen laskettuina miljardeista, markkinat heidänkin osaltaan ovat tyystin muuttuneet. Hyviä pelaajia etsitään, löydetään ja pestataan – toki kokemukset ovat kirjavia.
Paljon luvataan sellaista, mikä ei toteudu. On mallityönantajia mutta myös kähmiviä hiippareita, on joukkueen sisäistä eripuraa, on aitoa yhteishenkeä ja toverillisuutta. Ruohonen on ollut vuosikaudet liikkeellä tutkijana ja onnistunut omassa työssään tärkeässä: saamaan haasteltavat puhumaan mahdollisimmat suoraan.
Yllättävää on lukea jalkapalloilun suomalaisista naispelaajista menestystarinoita, jotka eivät ole saaneet julkisuutta. Katsojaluvut, näkyvyys ja raha vaikuttavat. Tuntuu, etteivät miehet ole kertoneet hyvistä ja huonoista puolista ammatissaan tähän tapaan. Kitisemistä ei koeta menestyksen takeeksi, mutta naisetpa ovatkin nyt vasta lähestymässä sitä samaa, mikä miesfutikselle on jo luonnollista.
Auttaisivatko tiukat sortsit?
Kuinka aitoa miehisen maailman esittämät kommentit naisjalkapallon suosion lisäämiseksi ovat? Korruptioskandaalin vuoksi eronnut Fifan puheenjohtaja Sepp Blatter ehdotti vuonna 2004, että sponsorirahaa kasvattaakseen naiset voisivat käyttää ”naisellisempia asuja”, vaikkapa tiukkoja sortseja.
Uefan puheenjohtaja Lennart Johansson pilkkasi äskeistä tuumailemalla: kuinka ihania hikiset naiset sadesäällä olisivatkaan markkinoitaviksi! Osa yleisöä otti pilan tosissaan ja tietenkin loukkaantui.
Paljon kuitenkin on tapahtunut ja järkeä käyttäen. Kesän EM-kisat osoittivat, että Helmareitten peliä seurattiin ahkerasti, ja että moni koki naisten tavan pelata miehiin verrattuna jopa miellyttävämmäksi. Futiskommentaattorit havaitsevat eroja muun muassa voiman käytössä, filmaamisessa, idiootit katsomossa ja rahan mahdin ylikorostuneisuuden. Ja se, mikä sitä toista kannattajajoukkoa harmittaa on, ettei tuomari ymmärrä yhtään mitään.
Johanna Ruohonen: Naisten laji, kirja jalkapallosta. S&S 2022.
Outi Paalanen & Toni Degerlund: Helmarit. Naisfutiksen kivinen tie nurmelle. Art House 2022.