Vuonna 2019 veroasteemme oli OECD-maiden seitsemänneksi korkein. Verotus on yhteiskuntapolitiikan ytimessä: kuka maksaa yhteiset viulut?
Tällä ja viime hallituskausilla on keskusteltu poikkeuksellisen laajasta ja kauaskantoisesta verojärjestelmän muutoksesta: maakuntaveron käyttöönotosta. Sitä ei peruttaisi helposti. Taustalla on tietenkin sote-uudistus ja uusien maakuntien (tai hyvinvointialueiden) rahoittaminen.
Uusi verotusoikeudellinen taho olisi suuri muutos nykyiseen, jossa verottajatasoja on kaksi: kunnat ja valtioon. Näillä kummallakin on omat tehtävänsä, johon ne keräävät varoja verotuksella. Kuntien rahoitusta täydennetään valtion rahoituksella ja muilta kunnilta tulevilla verotulojen tasauksilla. Vauraammat kunnat maksavat vähemmän vauraille.
Pohjoismaiden käytännöt vaihtelevat. Ruotsissa maakäräjillä on varsinainen verotusoikeus. Norjassa valtio päättää myös alueiden ja kuntien veroprosenteista. Tanskassa kunnat ja valtio vastaavat viiden terveysalueen rahoituksesta.
Uuden maakuntaveron kannattajat näkevät, että jos kerran rakennetaan uudet, ainakin jossain määrin itsehallinnolliset maakunnat, tulee niille säilyttää vastuu myös tehtävien rahoituksesta. Muuten edessä on moraalikato ja vastuuton taloudenpito, kun valtio kuitenkin lopulta kuittaa menot. Itsehallinto ei ole aitoa. Niin kutsuttua fiskaalista federalismia kannattavat näkevät maakuntaveron ratkaisuna, joka tasapainottaa vallan ja vastuun. Maakuntavaltuustot joutuvat vastaamaan äänestäjille, jos ne korottavat veroja liikaa.
Miksi maakuntavero ei toimi?
Valitettavasti tämä ajattelu soveltuu huonosti Suomen kaavailtujen maakuntien tilanteeseen. Ensinnäkin maakuntien tulopohja on liian erilainen. Iso osa maakunnista on liian köyhiä tai pieniä, että ne selviytyisivät tehtävistään. Pienimmässä Kainuun maakunnassa on vähemmän väkeä kuin yksistään Keski-Helsingissä. Väestö myös vähenee ja on ikääntyneempää – ja vanhenee edelleen. Kainuun ja Uudenmaan bruttokansantuotteen ero asukasta kohden on yli 20 000 euroa.
Toiseksi sote-tehtävät eivät voi joustaa paikallisesti kovin paljon. Oikeus sosiaali- ja terveyspalveluihin on perustuslaissa turvattu, joten paikallista harkintavaraa ei juuri ole. Mitään itsehallinnollisia arvioita palvelutasosta ei siis juurikaan voida tehdä – ainoastaan palvelutavoista ja toimipisteiden sijainneista.
Näistä syistä maakuntaveroon pitäisi rakentaa laaja tasausjärjestelmä, eli vauraat maakunnat rahoittaisivat vähemmän vauraita joka tapauksessa. Järjestelmä olisi sekava ja piilottaisi todelliset rahavirrat. Mikä olisi tämän lisäarvo läpinäkyvään valtion rahoitukseen verrattuna? Valtion rahoitusta puolustaa myös valtion viimekätinen vastuu perusoikeuksista, joihin sote-palvelut kuuluvat.
Maakuntaveroa tai ylipäätään uusia verottajia vastaan puhuu painokkaasti myös verotuksen kokonaisuuden hallinta. Kokonaisveroasteen hallinta käy lähes mahdottomaksi, jos kolme eri tahoa verottavat, ja näistä kaksi vielä lähes yksinomaan verottaisi työtä. Tämä tekee verotuksen painopisteen siirron työn verotuksesta kulutukseen, haittoihin ja saastuttamiseen erittäin hankalaksi, vaikka veroteorian mukaan juuri se olisi Suomessa tavoiteltavaa.
Maakuntaverossa riski työn verotuksen paisumisesta sote-menojen mukana olisi korkea. Myös pohjoismainen vertailu viittaa siihen, että valtion ja alueen kuntien rahoitukseen perustuva sekamalli Tanskassa on toiminut kohtuullisen hyvin ja Ruotsin maakuntaveroa paremmin onnistunut hillitsemään kustannuksia.
Veronkorotusten automaatti?
Maakuntavero vaikeuttaisi myös sote-palvelujen tehokkuuden ohjaamista. Ikäsidonnaisten menojen kustannusten hallinta on koko Suomen tulevaisuuden kannalta keskeinen kysymys. Kestävyysvaje ei taitu ilman tiukkaa johtamista. Jos maakunnat voisivat aina itsenäisesti korottaa veroja, olisi se valitettavan usein helpompi vaihtoehto kuin aito toiminnan kehittäminen.
Valtion rahoitus ei sekään ole ongelmatonta. Pitävän budjettirajoitteen asettaminen on käytännössä vaikeaa. Maakunnat tullevat olemaan jatkuvasti käsi ojossa, lisärahaa pyytämässä. Valtionvarainministeriö tulee olemaan kovilla. Riski kustannusten ylittymisestä on valtiolla. Valtion rahoitus on kuitenkin avointa: tiedetään tarkalleen, kuinka paljon rahaa mihinkin maakuntaan menee. On ensiarvoisen tärkeää, että valtio panostaa maakuntien ohjaamiseen ja parhaiden käytäntöjen levittämiseen.
Kansalaisenkin näkökulmasta maakuntaverotus lisäisi monimutkaisuutta. Kunnallisveron ja valtion tuloveroasteikon lisäksi pitäisi ottaa huomioon maakuntavero ja näistä kaikista tehtävät erilaiset vähennykset. Kuinka moni ymmärtää edes nykyistä tuloverotusta?
Vaikka paikallinen verotusoikeus onkin joissain tilanteissa perusteltua, Suomen sote-uudistukseen liittyvä maakuntavero on yksinkertaisesti huono ajatus. On hyvä uutinen, että myös työnsä päättänyt maakuntaverokomitea on päätynyt käytännössä samoihin johtopäätöksiin, vaikka muotoilu onkin pyöreämpi. Jossain vaiheessa vero varmasti kuitenkin taas nostaa päätään puolueiden suunnasta.