Joskus Neuvostoliiton hajoamisen ja Baltian maiden itsenäistymisten aikoina pieni joukko kokoomuslaisia kansanedustajia kysyi vienolla äänellä: olisiko Suomen ryhdyttävä rakentamaan edes jonkinlaista Baltian politiikkaa? Ulkoasiainhallintomme toimi mielestään viisaasti: se ei hiiskunut asiasta edes vastauksen tapaista.
Jukka Tarkan Venäjän vieressä on jatkoa hänen edelliselleen Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990 (Otava 2012). Se päättyi jo aikaan liki kymmenen vuotta Mauno Koiviston astuttua valtaan Urho Kekkosen seuraajana. Uudessa teoksessa liikutaan vuoden 1990 jälkeisissä vuosissa aina Tarja Halosen presidenttikauden loppuun saakka.
Kirjoittajan suhtautuminen tapahtumiin on omien lasieni läpi luettuna sävyttynyt edelliseen teokseen verrattuna kriittisemmäksi. Aiemmin Koivisto pääsi vähällä. Vain mieto vihjaus tämän ylivarovaisuuteen Baltian maiden suhteen saa nyt tummanharmaat kehykset Koiviston ja ulkoasiainhallintomme toimille ja toimimattomuudelle.
Yleisradion ulkomaantoimittaja Antti Haliselle tammikuussa 1991 Latvian silloinen varapresidentti lausui: ”Koiviston puheesta (10.1.1991) ei ole ylipäätänsä mitään hyvää sanottavaa. Luoja varjelkoon, ettei Suomi joutuisi sellaiseen tilanteeseen, jossa Baltian kansat suhteutuisivat siihen samalla tavalla kuin Suomi nyt Baltian maihin.”
Repliikki ei sisälly Tarkan teokseen, mutta kyllä kyytiä muuten saa Koiviston johtaman ulkoasianhallintomme SDP:llä kyllästetty tapa toimia.
Kaikkea harkintaa oli latistamassa ”mitähän neukutkin siitä ajattelisivat” -lähtökohta. Ilmassa väreilee kuitenkin muutos suhtautumisessa Koiviston kauden auvoisuuteen. Herääkö hänenkin toimistaan samanlainen yleinen jälkisaatanalisointi kuin miten Kekkos-ikonin kävi jo kauan sitten.
Jukka Tarkka suorittaa askelkuvioitaan tässä suhteessa hillitysti. Koivisto saa kirjassa melkein lempeän kohtelun.
Nukumme niin kuin petaamme
Urho Kekkonen tympääntyi oman puolueensa maalaisliiton kahtia jakautuneisuuteen. Puolue ei jaksanut palvoa yksissä tuumin UKK:ta.
Syntyi K-linja, joka nöyristeli Neuvostoliiton suhteen kaikessa. Toinen siipi halveksi Paavo Väyrysen (kesk.) ja kumppaneiden Kekkos-imartelua. Pian alkoi kisa. Kuka menee vasemmalta ohitse: äärivasemmat, SDP, jopa kokoomus kilvoittelivat ulkopoliittisesta synnittömyydestä. Mikään taho ei siitä voi olla ylpeä.
Niinpä presidentti käänsi omilleen selkänsä ja alkoi kaveerata demareiden kanssa. Pian Kalevi Sorsa (sd.) sai luvan toteuttaa haavettaan: miehittää muun muassa ulkoasiainhallinto pikkusotilaillaan. Se oli demareiden omaa kylmää sotaa. Tämä näkyy yhä kontallaan olemisena. DDR:n erinomaisuutta palvoneet – monet yhä kuin palkittuina vallassa – vastustivat länsisuuntautumista.
Jukka Tarkka kuvaileekin Suomen pyrkimyksiä jatkossa: olla luokan kiltein. Jos siinä onnistuttiin, emme olleet suinkaan luokan paras.
Neuvostoliiton hajoamista edeltäneen ajan varovaisuutemme todisti niin Suomen kuin läntisen blokin sokean hyväuskoisuuden. Uhkana toki oli Neuvostoliiton mahdollinen sotilaallinen voimankäyttö Baltian maita kohtaan.
Koivisto kirjoitti ETY-kokouksen puheensa luonnostekstiin, että Suomi pystyi puolustautumaan (talvisodassa) mutta sai ”terveellisen läksyn Neuvostoliiton sotilaallisesta mahdista”. Onneksi hän ei niin todennut.
Vielä tuolloinkin – Baltian maiden jo itsenäistyttyä – Koivisto näytti lausuntoluonnoksiaan KGB:n Felix Karaseville, joka vakuutti, ettei verta vuodatettaisi. Koivisto tuki Baltian maita, kunhan asiat hoidettaisiin Kremlin kanssa neuvottelupöydässä. Onneksi Suomen isoveliasenne ei toiminut. Baltit etenivät päättäväisesti ja salamannopeudella. Liittyminen Natoon varmisti niiden irtioton sorrosta.
Viron pääministeri Edgar Savisaaren vieraillessa Suomessa Koivisto ei ottanut tätä edes vastaan. Asialle pantiin pääministeri Harri Holkeri (kok.), joka vaikeni täysin, vaikka Savisaari arvosteli Suomea kovin sanoin. Holkeri ja Suomi vaikenivat.
Jukka Tarkka: ”Kukaan ei selostanut Suomen kantoja. Holkerin vaikenemisen taustalla oli Suomen ulkopoliittisen tiedotuksen tavanomainen vaiva, Neuvostoliiton pelko.”
Olipa valtioneuvoston tiedotuspäällikkö Tom Westergård neuvonut Holkeria jopa jäämään pois Savisaaren tiedotustilaisuudesta ja tarjoutui jakamaan vain tietoiskun lehdistölle. Holkerin puheenvuorojen referaatti ei kuitenkaan kiinnostanut toimittajia, vaan Savisaaren esiintyminen oli uutinen.
Toistuvat selonteot ja komiteat selkärangattomuuden takeena
Tarkan kirja ei anna armoa Koiviston seuraajille, ei Martti Ahtisaarelle eikä Tarja Haloselle. Heidän kanssaan samassa sarjassa painii Paavo Väyrynen. Mahdollisuuden nopeaan liittymiseen Natoon vesittää pääministeri Matti Vanhanen (kesk.), näytelmän vellihousu.
Suomi kunnostautuukin saamattomana jahkailijana ja pilaa mainettaan kaikessa empimällä. Tärkeiden ratkaisujen tekeminen oli vaikeaa, ja asia pitkittyi loputtomin arkailuin ja selonteoin. Tapakulttuuri jatkuu yhä.
Vielä 1990-luvun puolivälissä suomalainen diplomaatti oli lausahtanut myöhemmin Viron presidentiksi nousseelle Toomas Hendrik Ilvekselle:
”Virolaisten pitäisi oppia tulemaan toimeen venäläisten kanssa yhtä hyvin kuin me. Meillä suomalaisilla on niin paljon kokemusta venäläisistä.”
Elämä neuvostovenäjän rinnalla oli tehnyt meistä muiden silmissä selkärangattomia. Puhumme sitoutumattomuudesta, vaikka olemme rakentaneet teknologisen yhteensopivuuden Naton kanssa. Emme rohkene puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Esimerkiksi ulkopolitiikkamme SDP-johto kauhistui, kun puolustusministeri Jyri Häkämies (kok.) mainitsi Washingtonissa vieraillessaan:
”…Kuitenkin maantieteellinen sijoituspaikkamme aiheuttaa meille kolme pääasiallista turvallisuuspoliittista haastetta. Ne ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Eikä tämä koske vain Suomea vaan meitä kaikkia.”
Kauhu valtasi tuon seurauksena Suomen. Reagointi Tarja Halosta myöten ilmensi pelkojamme. Ja kuinka oikeassa Häkämies olikaan – jo kahdeksan vuotta sitten.
Jukka Tarkka: Venäjän vieressä. Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012. Otava 2015.
Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII