Neljän eduskuntakauden jäljiltä työhuonetta siivotessani vastaan tuli melkoinen määrä enemmän ja vähemmän ajankohtaisia selvityksiä ja tutkimuksia eri aihepiireistä. Kansanedustajille on tarjolla lähes rajattomasti tietoa vaihtelevaan muotoon pakattuna. Kysymys kuuluu: osataanko sitä hyödyntää riittävästi?
Tieteellisen tutkimustiedon ja vaikuttavuusarvioinnin hyödyntäminen poliittisessa päätöksenteossa on asia, jonka tärkeyttä juuri kukaan ei kiistä. Aihe ei ole uusi – siitä on puhuttu yhtä kauan kuin laajaa empiiristä tutkimusta on ollut olemassa. Korkeakouluissamme ja tutkimuslaitoksissamme tehdään erittäin laadukasta tutkimusta. Kuitenkaan tästä ei oteta eikä saada tehoja irti poliittisessa päätöksenteossa.
Useissa yhteyksissä on tullut esille, että politiikkatoimien vaikutusten ja vaikuttavuuden arviointi on Suomessa puutteellista. Merkittävissä uudistushankkeissakaan ei välttämättä toteuteta uudistuksen vaikutusten perusteellista ennakko- ja jälkikäteisarviointia. Tämä on ongelma ja suuri puute.
Poliittinen kulttuurimme on sellainen, että aina kun johonkin asiaan halutaan puuttua, perustetaan työryhmä tai tilataan selvitys. Eduskuntavaalien jälkeen tullaan jälleen näkemään uuden hallituksen myötä uudet selvitykset. Meillä on valtava määrä selontekoja ja asiantuntijoiden tekemiä perusteltuja esityksiä, mutta siirtyvätkö ne koskaan käytäntöön?
Pelkästään lasten ja nuorten liikunnasta on tuotettu Suomessa 2000-luvun aikana 69 väitöskirjatutkimusta sekä 89 kansallista ja 189 kansainvälisesti vertaisarvioitua tiedeartikkelia. Lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu lasten ja nuorten liikuntaan liittyviä ongelmia ja tarjottu ratkaisuja liikkumisen lisäämiseksi. Vaikka tutkimukset osoittavat asialla olevan suuri yhteiskunnallinen merkitys, vaikuttaa siltä, että aiheeseen ei yksinkertaisesti suhtauduta riittävän vakavasti. Onko sitten niin, että tutkimustietoon ja asiantuntijoiden suosituksiin tutustuvat vain ne päättäjät ja virkamiehet, jotka uskovat asiaan jo valmiiksi?
Miten tutkimustiedon käyttöä päätöksenteossa sitten voisi lisätä? Yksi konkreettinen keino on se, että tutkijat pyrkisivät esittämään tuloksensa mahdollisimman tiiviissä muodossa, visualisoituna. Vaikka sitten sarjakuvina, kuten eräs kunnallispoliitikko asian kiteytti. Vakavasti ottaen, mitä selkeämmässä ja tiiviimmässä muodossa tieto on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä julkaisu tulee luetuksi ja otetuksi myös huomioon. Tutkijat, poliitikot ja virkamiehet olisikin saatava saman pöydän ääreen puhumaan samaa kieltä.
Toinen huomioni on se, että monesti samasta aihepiiristäkin tehty tutkimus on hyvin hajallaan. Usein tulee vastaan tilanne ja tarve saada nopeasti kokonaiskuva jostain aiheesta, mutta tieto on niin monen klikkauksen ja haun takana, että ei tiedä mistä aloittaa. Tässä auttaisi, jos saman aihepiirin julkaisut löytyisivät samasta paikasta, sähköisesti.
Tosin työhuonetta siivotessani tuntui kuin kaikki maailman selvitykset olisivat jo samassa paikassa, tungettuna kaappeihini.
Leena Harkimo on kansanedustaja (kok.).