Suomalaisen yhteiskunnan ominaispiirre on jo pitkään ollut kilpailevan poliitikon tai puolueen kovasananainen sättiminen. Rakentava keskustelu puuttuu jokseenkin täysin ja perin harvoin kiitosta jaetaan muille kuin omille. Kyse on älyllisestä epärehellisyydestä ja ihmisten aliarvioimisesta. Eihän oikea elämä koskaan mene niin.
Petteri Orpon hallitus on joutunut harvinaisen kovan kritiikin kohteeksi. Hallituksen perinteisestä kuherruskuukaudesta ei ole ollut tietoakaan. Eikä se ole oikeastaan mikään ihme. Niin monella oppositiopuolueella on tarve näyttää olevansa olemassa.
Suomen Keskusta tottui olemaan hallitusvastuussa vuosikymmenet, eikä se oikeastaan ennen vuotta 1987 edes tajunnut, että puolue sai istua vallankahvassa niin, että se sai ministereiden määrässä lukea hyväkseen porvarienemmistöisen eduskunnan, vaikka hallitus painottui vasemmistoon.
Sitten kartalle ilmestyi perussuomalainen puolue, joka rokotti voimakkaasti kepun valta-alueita. Keskusta osaa taatusti olla oppositiossa, mutta onnetonta on, että Annika Saarikko ja muut citykepulaiset joutuvat noudattamaan politiikkaa, joka on heidän ajatustensa vastaista, ainakin jos mielivät lyödä persuille luun kurkkuun. Keskusta pystyy moneen, mutta tämän näytelmän ympärillä tulemme näkemään myös ratkiriemukkaita tilanteita.
Vasemmistoliitto on paljolti Li Anderssonin varassa. Hän on hankkinut kannatusta opiskelevan nuorison keskuudessa, mutta oikeat duunarit ovat puolueen hylänneet, eikä heitä kai enää kaivata. Puolue pitää huolen siitä, että se kurvaa vasemmalta ohi SDP:n, mutta kun Li on lähtökuopissa, voi kisa vihreiden kanssa käydä kohtalokkaasti. Hänen jälkeensä ei taatusti löydy yhtä karismaattista vetäjää.
Vihreät ovat vaalitappiostaan taatusti ihmeissään. Sauma oli, mutta se hukattiin. Ongelma on puolueen avoin vasemmistolaisuus. Koulutettuun kannattajakuntaan se ei uppoa. Kysymys kuuluu, saako uusi pj Sofia Virta aikaan oikean muutoksen, vai onko kyse vain poliittisesta kosmetiikasta.
Opposition tärkein puolue on tietenkin SDP. Se on ainoa sivussa oleva suuri puolue.
On loogista, että Sanna Marin noudatti hallitusneuvotteluissa samaa linjaa kuin hänen hallituksensa. ”Rahaa oli.” Mutta Marinin seuraaja ei voi tehdä samoin, jos mielii hallitusvastuuseen. Nykyhallituksen linja on kova, mutta sitä on myös seuraavan hallituksen politiikka, ellei sitten käännytä takaisin supervelkaantumisen tielle. Yhdessä kaudessa valtiontalous ei tule kuntoon.
Entinen liikenneministeri Timo Harakka sanoi, että ihmisoikeudet ovat tärkeämpiä kuin talous. Olen samaa mieltä, mutta muistutan siitä, että en taida tietää yhtä ainoaa maata, jonka ihmisoikeudet ja sosiaaliturva olisivat kunnossa, mutta talous rempallaan. Eikä valtiontalous tietenkään sillä kuntoon tule, että vain päätetään kasvusta. Jos se olisi mahdollista, niin olisi tehty jo kauan sitten.
Maltillinen vasemmisto kuuluu samalla lailla kuin maltillinen oikeisto poliittisen Suomen selkärankaan. Haluavatko nämä kaksi puoluetta säilyttää tämän tilanteen, vai pannaanko edelleen ranttaliksi. Hyvä on kuitenkin muistaa, että suurella elämöinnillä tuppaa politiikassa olemaan lyhyet jäljet.