Niinkin uskomattomilta kuin kansanperinteen kummitustarinat kuulostavatkin, kertoja usein painottaa niiden todenperäisyyttä: ”vinha perä”, ”rehellisen uskovaisen kertoman mukaan” ja niin edelleen.
Riku Kauhanen on kaivellut suomalaista konfliktiarkeologiaa ja toteaa kummitustarinoita alkaneen syntyä erityisesti nuijasodan ajoista lähtien. Kyse oli suomalaisten talonpoikien kapinasta ruotsalaista mielivaltaa vastaan 1500-luvun lopulla, jolloin uhreiksi joutui sankoin joukoin myös viattomia siviilejä. Joukkomurhattujen haudat herättivät pelkoa siinä määrin, että näkyjä havaittiin, ja ne synnyttivät kiertäviä tarinoita vuosisadoiksi.
Kummitustarinoiden kokoelma antaa viitteitä siitä, että joillakin paikkakunnilla näyttää olleen värikässanaisia kertojia ja kansan pelottelijoita. Paljon tarinoissa on aineksia, jotka Kauhanen tutkijana on kyennyt liittämään todellisiin taisteluihin ja murhiin sekä nimeltä mainittuihin ihmisiin.
Herkkäuskoisiin entisajan ihmisiin mörkökertomukset jättivät pysyviä pelkotiloja. Yksin yöllä kulkeneet olivat pysyväisesti niin kauhuissaan, että mielikuvitus saattoi tehdä julmia kepposia. Vainajat lähtivät liikkeelle pimeään aikaan, ja havaintojen todistajina oli myös useampi ihminen. Mitä herkempi ihminen, sitä helpommin hän oli kohtaava kummituksia. Rohkeus kuitenkin saattoi häivyttää yöllisen haamun.
Papin siunaus tai talon paikan vaihto
”Järvenpään talo Kyyjärvellä sijaitsi seitsemän kilometrin päässä Suomen sodan Lintulahden taistelupaikalta. Elias-niminen poika oli valinnut uuden talon paikaksi lähellä olevan kukkulan. Kun talo oli valmis, ei saatu rauhaa. Aina liikkui sotilaita talossa. Eräs kulkija sattui tulemaan taloon yöksi. Aamulla oli kulkija sanonut isännälle, Elias Tenhuselle, että muuta talosi toiseen paikkaan, sotilaat eivät anna rauhaa, kun talossanne vietetään huonoa elämää. Talo muutettiin pois. Sitten on saatu rauha”. (Tarina Karstulasta)
Varsinkin siunaamatta maahan pannut vainajat häiritsivät lähistön asukkaita. Kauhuelokuvien tapaan papit kykenivät karkottamaan ja rauhoittamaan levottomat kummittelijat siunaamalla eli manaamalla heidät. Hyvin usein tarinat saivat alkunsa siviilisurmista. Sotilaiden kuolema taistelussa oli luonnollisempaa kuin viattomaan väestönosaan kohdistetut raakuudet. Maria Elisabetin tarina on yksi suosituimmista vainolaisten julmuuksista kertovista tarinoista:
”Viiki Karihtala –niminen nainen Rantsilan Lamminperällä haki lehmiään. Tuli Jarvan tervahaudalle ja kuuli lapsen itkua. Näki naisen istuvan ja kaksi lasta vieressä. Nainen sanoi: Tässä lepää Elisabet kahden lapsensa kanssa. Venäläiset isonvihan aikana ovat heidät tähän haudanneet” (Haapavedeltä).
Vastuu on kuulijalla
Vuosisadatkaan eivät tunnu vanhettavan kauhutarinoita. Isovihan (1713-1721) ajalta peräisin olevat legendat ovat saattaneet siirtyä vapaussodan taruston osiksi tai päinvastoin kertojan ymmärryksestä riippuen. Tarinat sekoittuvat. Yhtenä kulkupuheen huipentumana Kauhanen kertoo esimerkin: Leppävirralta on kerätty muistitieto, jonka mukaan Hirttosaaressa olisi hirtetty isonvihan aikaan kommunisteja!
Tampereen suurtaistelut vuoden 1918 keväällä ovat poikineet valtaisan määrän kummituksiin liittyviä havaintoja. Tampereen rakennuksiin liittyvistä tarinoista on koottu niistäkin kirja. Monessa loukkuun jääneet ja surmatut punaiset jäivät kiusaamaan jälkipolvia.
Esimerkiksi Tampereen teatterissa on oma kotikummitus, jota on arveltu rakennuksessa surmansa saaneeksi nuoreksi punakaartilaiseksi. Teatterissa hissit kulkevat itsekseen, samoin valot syttyvät ja sammuvat, esineet liikkuvat. Myös Tullikamarilla kummittelee 13-vuotiaana kuollut punakaartilainen Valtteri. Kaikkeen edellä ja seuraavassa mainittuun tulee liittää verbi: kerrotaan.
Omituinen on nuoren helsinkiläisen avioparin kokemus Saariselän Laaniojalla (Laanila), jossa he istuutuivat ihailemaan kesäyön aurinkoa matkallaan kohti pohjoista. Mies kävi kuselle, ja juuri silloin heille avautui hirveä menneisyyden verinen näytelmä. Puna-armeijan partisaanit avasivat tulen tielle pysähtynyttä linja-autoa kohti. Pari näki samaisena yönä vuonna 1943 tapahtuneen toisinnon, jossa kuoli Oulun piispan lisäksi useita ihmisiä. Paikalla on muistona ”Piispankivi”.
Surmatut kostavat, kuolinhetkien ilmestykset
Murheellinen on myös tarina Mannerheim ristin ritari numero 180, Pauli Tantusta. Hän oli liian innokas sotavankien teloittaja, mutta palkittu urheudestaan Valkeasaaren taisteluissa. Hänet vapautettiin syytteistä. Teloitettujen haamut alkoivat ahdistella häntä:
”Hän ei saa rauhaa noilta hengiltä, vaan ne ilmestyy usein hänen eteensä suurin joukoin, ja ne vaativat häntä omalla hengellään kuolemallaan sovittamaan nämä murhat. Henget kiusasivat, kunnes tämä Pauli Tanttu eräänä jouluyönä hirttäytyi naapurin heinäladossa. Tämä oli kai vuonna 1951 tai 1952”. Tarina Hirvensalmelta.
Yleisiä ovat kokemukset kotiväen keskuudessa hetkellä, jolloin perheenjäsen kohtaa kuolemansa jossakin muualla, esimerkiksi rintamalla.
Yleensä kysymys on vainajan ilmestymisestä kotoisissa askareissa olevalle äidille, vaimolle tai sisarelle. Se on enne, joka saattaa syntyä mahdollisen surutyön seurauksena jälkikäteenkin (”mitä tapahtui juuri sillä hetkellä kun läheinen kuoli”).
Monet kirjan tarinat kirjoittaja yhdistää Suomen sotaturmat tietokannan dokumentteihin. Joissakin tapauksissa kokijat ovat myös kertoneet muualta kuulemaansa, jolloin todistuksen voima ja aitous paljastuu saman perustarinan muunnoksiksi.
Jos Riku Kauhasen kirjan tarinat herättävät pelkoa, niin kannattaa lukea mielenrauhan turvaksi Jukka Häkkisen epäuskoa tulviva skeptinen kirja ”Outojen kokemusten psykologia”.
Riku Kauhanen: Väärin haudattu sotamies. Kummitustarinoita taistelukentiltä. Atena 2018.