Ihanteellisessa mielikuvitusmaailmassa Yhdysvallat saattaisi olla aina ja ikuisesti eurooppalaisten liittolaistensa viisas ja hyväntahtoinen kumppani, joka osoittaisi pyyteetöntä johtajuutta eikä asettaisi omia intressejään etusijalle riippumatta siitä, mitä amerikkalaiset äänestäjät haluavat, nimekäs brittiläinen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Edward Lucas kirjoittaa Center for European Policy Analysis -ajatushautomon artikkelissa.
Presidentti Donald Trumpin hallinnon tällä viikolla julkistama kansallinen turvallisuusstrategia on hänen mukaansa epäilemättä järkyttävää luettavaa kaikille niille, jotka ovat yhä eläneet jo kauan sitten katteettomiksi osoittautuneiden illuusioiden vallassa.
– Se hyväksyy interventionistisen lähestymistavan eurooppalaisten liittolaisten sisäpolitiikkaan, jotta ne olisivat Yhdysvaltojen kannalta vahvempia ja hyödyllisempiä. Se heikentää selvästi tukea Ukrainalle, edistää lähentymistä Venäjän kanssa ja pyrkii epäsuorasti heikentämään Euroopan unionia. Kielenkäyttö on karkeaa, ankaraa, jopa halveksivaa, Lucas sanoo.
– Mikään tästä ei kuitenkaan ole uutta. Jotkin elementit nousivat esiin varapresidentti J.D. Vancen puheessa Münchenin turvallisuuskonferenssissa [helmikuussa 2025]. Suurin osa juontaa juurensa vuosikymmenten taakse. America First -ajatus ei ole Donald Trumpin keksintöä, vaikka presidentti ilmaiseekin sen ennennäkemättömän suoraviivaisesti. Yhdysvallat on aina ollut transatlanttisten suhteiden vahvempi, asialistan määrittelevä kumppani, Lucas toteaa.
Sen sijaan, että eurooppalaiset johtajat kauhistelevat Trumpin hallinnon uutta strategiaa, heidän pitäisi Lucasin mielestä katsoa peiliin ja kohdata vaikeita kysymyksiä: Miksi olemme yllättyneitä tästä? Mitä tapahtuu, jos emme tee mitään? Mitä voimme vielä tehdä välttääksemme tämän kohtalon?
– Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on häpeällinen. Eurooppalaiset olivat vuosikymmenten ajan naiiveja, kiittämättömiä, saitoja ja ylimielisiä. He olettivat olevansa niin tärkeitä ja sivilisaationsa niin hienostunutta, että niin liittolaiset kuin viholliset tyytyisivät vain ihailemaan heitä. Niin ei kuitenkaan ole, Lucas huomauttaa.
– Vastaus toiseen kysymykseen on synkkä. Jos Eurooppa – Britannia ja muut EU:n ulkopuoliset maat mukaan lukien – ei istu pöydässä, se on ruokalistalla. Se revitään palasiksi ahneiden ja voimakkaiden ulkopuolisten toimijoiden toimesta – kohtalo, joka muistuttaa sitä, mitä keisarilliselle Kiinalle 1800-luvulla tapahtui, hän sanoo.
Kolmatta kysymystä kaikkien eurooppalaisten päättäjien kannattaisi hänen mukaansa nyt kiireellisesti pohtia.
– Euroopan talous on suunnilleen saman kokoinen kuin Yhdysvaltojen. Eurooppa on riittävän vauras paitsi puolustautumaan vihollisiaan vastaan, myös olemaan kova neuvotteluosapuoli suhteessa liittolaisiinsa, hän toteaa.
Lucas pitää USA:n uudessa turvallisuusstrategiassa keskeisenä kappaletta, jossa todetaan Euroopan olevan Yhdysvalloille ”strategisesti ja kulttuurisesti elintärkeä”.
– Tämä ei ole eristäytymisen vaan sitoutumisen manifesti. Eurooppalaisten on varmistettava, että tämä sitoutuminen tapahtuu heidän ehdoillaan, osoittamalla, että yhtenäisyys (ja monimuotoisuus) tekevät heistä sotilaallisesti, taloudellisesti ja diplomaattisesti voimakkaampia liittolaisia. Tämä tarkoittaisi muun muassa puolustuksen ja pelotteen radikaalia lujittamista, toimitusketjujen kestävyyden vahvistamista, kilpailukyvyn parantamista ja sosiaalisen koheesion vahvistamista, Lucas päättelee.
