Sota Ukrainaa vastaan osoittaa konkreettisesti, miten Naton turvatakuut koskevat vain jäsenmaita. Mikään maa ei lähetä joukkojaan taistelemaan ydinasevaltaa vastaan, jos ei ole sitouduttu ehdottomaan vastavuoroiseen sotilaalliseen tukeen ja jos sotajoukko ei ole suuri ja kykenevä voittamaan. Maat voivat kyllä antaa kevyttä aseistusta ja EU voi rangaista taloudellisella voimallaan. Mutta taistelut joudutaan käymään yksin.
Suomeen ei nyt kohdistu välitöntä uhkaa. Se uhka on vasta silloin, kun rajalla on odottamassa käskyjä 200 000 sotilasta varusteissa.
Mutta Suomeen kohdistuu uhka. Vladimir Putin on lukenut historiansa. Hän opettaa puheessaan 12.7.2021, että Venäjä ulottuu Laatokalta Kiovaan ja että maa edustaa ortodoksista perintöä. Venäjän keisarikunta edustaa luontaista Venäjää. Me tiedämme, että Ukraina ja Suomi ovat läntisen ja itäisen uskonnon taitekohdassa. Suomi on ollut Venäjän keisarikuntaa ja toisen maailmansodan jälkeen Venäjän vaikutuspiirissä.
Eurooppa on kylmän sodan päättymisen jälkeen jaettu uusiin etupiireihin. Vain Suomi, Ruotsi, Valko-Venäjä ja Ukraina ovat maita, jotka eivät ole tehneet selkeää valintaa myös turvallisuuspolitiikassaan idän ja lännen välillä. Taloudellisesti ja sotilaallisesti jälleen vahvistuneen Venäjän presidentti on selvästi ilmaissut, että nämä neljä maata eivät saa liukua lännen leiriin.
Presidentti Putin on osoittanut, että hän on valmis käyttämään sotilaallista voimaa Venäjän vaikutusvallan kasvattamiseen siellä, missä hän uskoo, että hän voi voittaa taistelun. Eurooppa on muuttunut. Asioita ei enää ratkaista neuvottelemalla vaan sotilaallisella voimalla.
Kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi 1995, me uskoimme, että Suomi on selkeästi asemoitunut osaksi länttä ja että EU jäsenyys antaa meille myös turvaa itsenäisyytemme säilyttämiseen.
Nyt Suomen ja Ruotsin hallitukset ovat kääntyneet EU:n puoleen ja toivovat, että ne voisivat saada jopa sotilaallista turvaa EU:lta perussopimuksen yhteistä turvallisuus ja puolustuspolitiikkaa koskevan 42 artiklan nojalla. Artiklan 7. pykälä velvoittaa jäsenmaat antamaan kaikkea käytettävissään olevaa apua, jos jokin jäsenmaa joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Tosin jo itse pykälässä on todettu, että liittoutumattomien maiden kuten Suomen ja Ruotsin ei tarvitse osallistua näihin tukitoimiin. Lisäksi todetaan, että Nato-jäsenmaat hoitavat yhteisen puolustuksensa Naton puitteissa. Lisäksi EU:n 27 jäsenmaan pitää tehdä päätöksensä yksimielisesti.
Kyse on tyypillisestä EU:n poliittisen tahdon ilmaisusta, jolla pyritään antamaan kuva, että EU:lla olisi sotilaallisissa konflikteissa jokin rooli. Todellisuus on toinen. Jokainen maa itse päättää, mitä apua se on valmis antamaan. Apu voi olla myöskin muuta kuin luonteeltaan sotilaallista apua. EU:lle on tyypillistä suosia pehmeitä toimenpiteitä.
EU on houkutellut Ukrainaa integroitumaan kohti läntistä taloutta. EU:lla on siksi moraalinen velvollisuus auttaa Ukrainaa. EU:n toiminta antaa varsin selkeän kuvan unionin toimista kriisitilanteissa. Kun Venäjän hyökkäys oli melko ilmeinen USA ja Britannia toimittivat Ukrainaan sotilastarvikkeita, Saksa kypäriä. Edes Viro ei kyennyt viemään tykkejä, kun tarvittavilta EU mailta ei saatu suostumuksia. Saksan ja Ranskan johtajat uskoivat, että Putin muuttaa strategiaansa puhumalla.
EU onneksi oppi virheistään. Ainakin tällä kertaa. Yhdessä asiassa EU on toiminut mallikkaasti. Se on asettanut merkittäviä taloudellisia sanktioita Venäjälle. Ne eivät ratkaise Ukrainan kohtaloa. Mutta niillä voi olla vaikutusta Venäjän tulevaan sisäiseen kehitykseen. Hyvä oli myös se, että uhan alla erimielinen EU sodan alettua kykeni yhtenäiseen toimintaan sille luonnollisissa eli taloudellisissa asioissa.
Koska EU:lla ei ole, eikä tule olemaankaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa, omia sotilasjoukkoja ja sotilaskomentoa, ei se kykene auttamaan jäsenmaitaan sotilaallisissa konflikteissa. Mutta solidaarisuutta unioni osoittaa moraalisilla lausumilla ja taloudellisilla rangaistuksilla. Siksi Suomelle ja Ruotsille olisi itsepetosta, jos ne arvioisivat EU:sta olevan hyötyä niiden sotilaalliseen puolustukseen.
Venäjän aggressiivinen käytös on hyvä perusta jakaa Eurooppa selkeisiin etupiireihin, länteen ja itään, demokratioihin ja johdettuihin demokratioihin. Kylmän sodan selkeä jako eri leireihin ylläpiti hyvin rauhaa ja esti sotilaalliset konfliktit. Valko-Venäjä on jo itää. Ukrainan asema määritellään tulevassa rauhansopimuksessa. Nyt on oikea aika Suomen ja Ruotsin valita puolensa.
Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys estää sotatoimet Pohjois-Euroopassa. Naton yhteisen puolustuksen artikla 5 ja yhteistyö USA:n ja Britannian kanssa antavat alueelle ydinasesuojan. Lisäksi on selvää, että mittavat pohjoismaiset ilmavoimat yhdessä läntisten maiden ilmavoimien kanssa takaisivat sen, että Natolla on ilmaherruus alueella. Se vähentää oleellisesti siviilien kärsimystä. USA:n tiedustelukyky Suomen avustamana antaa nykyaikaisille tehokkaille kauas toimiville aseille sellaisen täsmällisyyden ja tuhovoiman, että hyökkäykseen ei kannata ryhtyä. Yhteinen puolustuksen suunnittelu turvaa myös sen, että Suomessa ja Ruotsissa ei synny päätöksentekohässäkkää kriisitilanteessa.
Donald Trumpin presidenttiajan alussa kuultiin huolestuttavia viestejä Baltian maista. Ne ovat lännelle kaikkein vaikeimpia puolustaa. Samoin haasteita on Pohjois-Norjan puolustamisessa. Juuri siksi ja myös historiallisista syistä nämä alueet saattaisivat olla seuraavan aggression kohteina, jos Venäjällä olisi rohkeutta hyökätä Nato-maahan. Jos Suomi ja Ruotsi olisivat Naton jäseniä, olisi Baltian maiden puolustaminen huomattavasti helpompaa. Puolustukseen käytettävissä oleva sotilaallinen voima olisi niin suuri, että Moskova tietäisi, että mitään voittoja sillä rintamalla ei olisi odotettavissa. Tämä turvaa Suomelle ja Ruotsille varsin hyvän aseman Nato jäsenyysneuvotteluissa.
Lännen taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen voima on ylivoimainen suhteessa Venäjään. EU-maiden sotilasmenot ovat kolminkertaiset verrattuna Venäjään. Kuitenkin amerikkalaiset ovat joutuneet ratkaisemaan eurooppalaisten ongelmat Bosnia-Hertsegovinassa, Serbiassa, Syyriassa ja nyt rajatusti Ukrainassa. Siksi Eurooppa ei riitä, vaan puolustus on pakko rakentaa pohjoisatlanttiselle perustalle. Suomi on kyennyt tekemään ratkaisevat päätökset historiallisesti oikealla hetkellä. Nyt on se viimeinen vaihe astua täysivaltaisena jäsenenä läntiseen yhteisöön päätöksentekopöydän ääreen.