Vaalikeskustelussa puhutaan paljon pääministerin johtajuudesta. Kiistattomin pääministerin johtoasema on EU-politiikassa. Se johtuu sekä Suomen perustuslaista että eurooppalaisesta kehityksestä, joka korostaa päämiesten ja -naisten asemaa. Asioita viedään entistä helpommin Eurooppa-neuvoston päätettäväksi.
Pääministerillä on apunaan osaava koneisto, mutta kansallisesti tärkeimmät asiat ratkaistaan usein henkilökohtaisissa keskusteluissa puhelimitse tai yön tunteina Brysselissä. Silloin henkilökohtaiset ominaisuudet ja suhteet ratkaisevat. Muut eivät voi käydä ratkaisevia neuvotteluita pääministerin puolesta.
Otetaan pari esimerkkiä. Ukrainan kriisi on ensisijaisesti turvallisuuspoliittinen haaste, mutta pakotteiden myötä siihen liittyy Suomelle myös isoja taloudellisia ulottuvuuksia. Suomi on pysynyt tiukasti EU:n rintamassa, mutta samalla olemme onnistuneet turvaaman tärkeät taloudelliset etumme pakotteiden valmistelussa. Pääministerin oma panos tässä on ollut korvaamaton. Alexander Stubb muun muassa pelasti omilla puhelinsoitoillaan Itä-Suomelle arvokkaan EU:n rajayhteistyön, joka oli jo kertaalleen kuopattu.
Vuoden 2013 joulukuussa EU:n päämiehet väänsivät Brysselissä kättä EU:n budjetista. Kuten aina kun kyse on rahasta, lopulliset päätökset venyivät pitkälle yöhön. Ratkaiseva Eurooppa-neuvoston kokous keskeytyi välillä tunneiksi, kun luvuista väännettiin pienemmissä ryhmissä, useimmiten liittokansleri Merkelin, pääministeri Cameronin ja komission puheenjohtaja Barroson ympärillä. Suomen onneksi paikalla oli pääministeri Jyrki Katainen, jota muut kuuntelevat. Lopputulos oli Suomelle niin hyvä, että jopa MTK kehui sitä.
Vuosien varrelta on kertynyt lukemattomia vastaavia esimerkkejä. Yhteistä niille on se, että viimeinen vääntö isoista asioista käydään aina päämiesten kesken, useimmiten epävirallisissa keskusteluissa. Eurooppa-neuvoston eli huippukokousten merkitystä on nostettu myös muodollisesti. Yölliset keskustelut eivät varmasti ole järkevin tai avoimuuden kannalta paras tapa tehdä päätöksiä, mutta se on tosiasia, jonka kanssa Suomenkin on elettävä.
Kaikki tämä korostaa Suomen pääministerin henkilökohtaista johtajuutta Suomen taloudelle ja turvallisuudelle tärkeissä EU-asioissa. Pääministerin on tunnettava asiat, rakennettava luottamukselliset yhteydet tärkeimpiin kollegoihin, ja osattava viestiä Suomen näkemykset vakuuttavasti sekä muille johtajille että kansainväliselle medialle. Kun viralliset neuvottelut Eurooppa-neuvostossa alkavat, pääministeri jää yksin ilman avustajiaan ja virkamiehiään.
Eurooppa-neuvosto ei myöskään tunne sijaisia. Kun Viron pääministeri Taavi Rõivas joutui kesken kokouksen palaamaan kotiin hallitusneuvotteluita varten, Viroa edusti naapurimaa Latvian pääministeri.
Suomen pääministereiden EU-johtajuudessa on ollut isoja eroja. Paavo Lipposen ansioita ei varmasti kyseenalaista kukaan. Matti Vanhanen aloitti hapuillen, mutta vuosien kuluessa hänestä kuoriutui näkyvä EU-vaikuttaja. Jyrki Katainen ja Alexander Stubb taas olivat arvostettuja EU-toimijoita jo ennen nousuaan pääministeriksi.
Nykyisistä pääministeriehdokkaista oikeastaan vain Stubb ja Soini ovat osoittaneet kykynsä toimia EU-piireissä, vaikkakin eri tasoilla ja eri tyylillä. Stubbin kyvyt tunnetaan, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että entisenä meppinä myös Soini osaa liikkua Euroopassa. Rinteen esiintymiset ovat sen sijaan olleet vaisuja ja Sipilän kyvyt ovat täysi arvoitus.
Yksi asia on kuitenkin varmaa. On Suomen kansallisten etujen kannalta entistä tärkeämpää, että pääministeri on vahva EU-vaikuttaja. Suomi on pieni maa emmekä voi tukeutua yksin muodolliseen painoarvoomme 28 jäsenmaan päätöksenteossa. Oli sitten kyse biopolttoaineiden kohtelusta Euroopassa tai päästökaupan taakanjaosta tai teollisuuspolitiikan uudistamisesta.
EU-asioissa korostuu pääministerin henkilökohtainen vastuu. Hän ei voi ulkoistaa EU-politiikan johtajuutta muille.
Kirjoittaja Lenita Toivakka (kok.) on Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri.