Aikanaan sekä opetus- että ulkoministerinä toimineen Pär Stenbäckin, 77, mielestä voitaisiin tehdä niin, että äänestäjäkunnan pienen osan tietotaso todella nousisi:
”Äänioikeus niille 16-17-vuotiaille, jotka läpäisevät testin ajokorttiin, metsästyskorttiin ja saaristolaivuriksi”, Pär Stenbäck ehdottaa Demokratia on pelastettava -kirjassaan.
Ne jotka osoittaisivat valveutuneisuutta ja opinhalua, pääsisivät esille. Hän jättää vaikeat yksityiskohdat pohdittavaksi keskustelussa äänestysikärajan laskusta, joka tullee todennäköisesti nousemaan esiin hallitusneuvotteluissa jo tämän vuoden keväällä.
Tähän rohkeaan tuumailuun Stenbäck päätyi, kun hän pohti alhaisia äänestysprosenttejamme ja kansalaisten kiinnostuksen laskua poliittista päätöksentekoa kohtaan. Toisaalta äänestysikärajan laskeminen saattaisi johtaa myös ailahtelevaisen nuorison hyväksikäyttöön demokratian nimissä. Oikealla ja vasemmalla meluavat populistit olisivat entistä paremmilla apajilla samalla, kun perinteiset puolueet edustavat yhä pienempää kansanosaa.
Pär Stenbäck kehottaa suomalaisia puolueita ja poliitikkoja heräämään ruususenunestaan. Demokratian kestävyys edellyttää sen jatkuvaa uudistamista, mutta onko politiikan toimijoilla rohkeutta tähän? Miten kuroa umpeen se kuilu, joka on auennut poliitikkojen ja äänestäjien välille? Hän väittää, että tuollainen kuilu olisi olemassa.
Muilla puolueilla olisi opittavaa populismista, sillä se voisi tarjota myös sytykkeen demokratian kehittämisprosessille. Ongelmat, joihin kovaäänisten meluryhmien kannatus perustuu, ovat usein todellisia, vaikka ratkaisuehdotukset ovatkin helppohintaisia. Myös vaihtoehtoiset demokratiamallit ovat kehittämisessä tarkastelemisen arvoisia. Onko poliitikoilla tarjota uskottavia tulevaisuudenvisioita, Stenbäck kysyy?
Tuoreessa kirjassaan Stenbäck näkee, että ”demokratian uskottavuuden ja toimivuuden turvaamiseksi on siis tarpeen antaa mahdollisuus vähemmistöhallituksille. Ne voivat olla vakaita, jos oppositio näkee niissä tyydyttävällä tavalla mahdollisuuden vaikuttaa hallituksen lainvalmisteluun ja muuhun vallankäyttöön.”
Tämä herättää myös epäilyjä. Pienet vaaka-asetelmaa hyväksi käyttävät puolueet voivat kiristyksellä hankkimillaan lehmänkaupoilla aikaan saada epäterveitä etuja itselleen.
Vaalilupaukset tarkan
kirjanpidon kohteiksi
Yksi äänestäjäkunnan pettymyksen syistä on vaalilupausten ja todellisten tekojen välinen ristiriita. Tässä Stenbäck näkee Ruotsin mallin hyväksi:
”Ruotsissa pidetään tarkkaa kirjaa siitä, mitä puolueet ovat vaaliohjelmissaan luvanneen. Jälkitarkastus osoittaa, että viisi hallitusta vuosien 1994-2014 välillä piti – osittain tai kokonaan – 79-90 prosenttia antamistaan vaalilupauksista. En ole löytänyt vastaavaa tilastotietoa Suomesta, mikä voi osin johtua siitä, että suomalaiset puolueet eivät anna kovin täsmällisiä lupauksia. Niiden sijaan annetaan epämääräisiä lupauksia, joiden mukaan ´vähennetään työttömyyttä, ehkäistään syrjäytymistä tai kevennetään verotaakkaa´.”
Stenbäck haluaisi siedättää meitä sivistyneeseen kiistelyyn, henkisen tason yhteenottoihin, jotta jännitteiden avulla edettäisiin erilaisten näkemysten vertailuun ja demokraattiseen mittelöön. Tässä Stenbäck asettuu puolustamaan suomalaisten tämän hetkistä olotilaa, jossa yhteiskunta on päättänyt kestää populistista puoluetta jopa hallitusvastuuseen saakka.
Tuossa suhteessa demokratiaansa itseriittoisuuteen saakka paapova Ruotsi on ottanut päinvastaisen linjan. Siellä enemmistö on rohjennut pitää hankalan ja vanhojen puolueiden arvovaltaa murentaneen populistisen ryhmittymän päätöksenteon ulkopuolella. Suomella vastaavanlaiseen ei ryhdytty.
Stenbäck nimittää ilmiötä protestipuolueen kanssa flirttailuksi. Kokemukset eivät ole vain huonoja. Esimerkiksi Veikko Vennamon perustama SMP päästettiin hallitukseen, se näytti ”kykynsä” ja hävisi puoluekartalta. Vaalilupaukset osoittautuivat pelkiksi sanoiksi.
Kriisi
käyttövoimaksi?
Pär Stenbäck ottaa filosofi Chantal Mouffen tuekseen, kun on kyse näkemyseroista ja niiden seurauksena syntyvistä ristiriidoista:
”On konflikteja, joita ei voi rationaalisesti ratkaista demokraattisen yhteiskuntamuodon puitteissa. Sellaiset konfliktit johtavat vastakkainasetteluihin tai vihollisuuksiin, jotka saattavat purkautua väkivaltaisestikin. Vastakohta tai vaihtoehto tällaiselle antagonismille on agonistiikka. Siinä oletetaan, että vastapuolella on näkemyksilleen jonkinlainen oikeutus ja järki, eikä konflikteja täten voi ratkaista kaikkia tyydyttävällä tavalla. On siis luotava järjestelmä, joka muuntaa ystävä–vihollinen-jaottelut konfliktientäytteiseksi yhteisymmärrykseksi.”
Suomessa on havaittu, että poliittiset puolueet ovat julistuksissaan oppineet varovaisuuden kautta muuntumaan kohti samankaltaisuutta. Jollei totaalisia töppäyksiä satu – esimerkiksi Hjallis Harkimon sotkeutuminen itseään monimutkaisempiin Irak-kauppoihin – puolueiden yhtäläisyyksistä kasvaa myös vaara.
Edellä mainittua Mouffenia siteeraten: oikean ja vasemman laidan lähestyessä toisiaan kumpaisestakin äärilaidasta alkaa löytyä tyhjää tilaa populistisille liikkeille. Tyhjiöistä kannattaa pitää huolta.
Pär Stenbäck: Demokratia on pelastettava. Docendo 2019.