Maanantaina 19. tammikuuta 2026 Tampereen kaupunginvaltuustossa nähtiin poikkeuksellinen vääntö kaupungin hyvinvointisuunnitelmaan sisältyneestä empatiatauluksi nimetystä taulukosta. Taulukko oli tarkoitettu kaupungin viranomaisten työkaluksi edistämään asukkaiden yhdenvertaista pääsyä palveluihin.
Käytännössä empatiataulu olisi toiminut ohjeistuksena viranomaisille siinä, milloin palveluiden toteuttamisessa voi harkita positiivista erityiskohtelua. Positiivinen erityiskohtelu määritellään yhdenvertaisuuslain 9 §:n pohjalta olevan “oikeasuhtainen erilainen kohtelu, jonka tarkoituksena on tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistäminen taikka syrjinnästä johtuvien haittojen ehkäiseminen tai poistaminen”.
Kriteereitä, joilla empatiataulussa ihmisiä jaetaan eri luokkiin, on yhteensä 23. Näihin sisältyvät esimerkiksi henkilön poliittinen toiminta, uskonnollinen vakaumus sekä henkilön sukupuoli. Väistämättä joistakin empatiatauluun valikoituneista kriteereistä herää kysymys: ovatko nämä todella sellaisia kriteereitä, joiden pohjalta tasa-arvoisessa yhteiskunnassa pitäisi järjestää ja priorisoida palveluiden tarjontaa?
Merkittävän mediahuomion ja kohun saattelemana empatiataulu ei toistaiseksi saanut jatkoa valtuustossa asian palautuessa valmisteluun. Keskustelu paljasti kuitenkin laajemman ongelman siitä, mitä tapahtuu kun palvelujen tarpeita tarkastellaan abstraktien ryhmäluokitusten kautta.
Tällaisten yleistysten seurauksena syntyy vaarallinen viesti siitä, että kaikki eivät ole viranomaistoiminnan silmissä samalla tavalla palvelujen tarpeessa, elleivät he sovi ennalta määriteltyihin kategorioihin. Tämä ei ole yhdenvertaisuutta, vaan hallinnollista yleistämistä, joka etäännyttää viranomaiset niistä ihmisistä, joita heidän tulisi palvella.
Nykyisessä muodossaan empatiataulu on osa laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä. Erityisesti tietyt vasemmistolaiset tahot edistävät arvopohjaisesti palvelujen saatavuutta tietyille ihmisryhmille “tosiasiallisen yhdenvertaisuuden” nimissä positiivisen erityiskohtelun kautta. Empatiataulu ei enää ole tällöin neutraali hallinnollinen työkalu, vaan sen käyttö ja siihen asetetut kriteerit edustavat arvovalintoja, jotka ovat poliittisen päätöksenteon tulosta.
Kun empatiaa jaetaan ennalta määriteltyjen ryhmäkriteerien perusteella, yksilö ja tämän nimenomaiset yksilökohtaiset tilanteet jäävät näkymättömiksi. Ihmisten kategorinen lokerointi osana kollektiivia ei tosiasiallisesti tarkoita yhdenvertaisuutta. Tavallinen kuntalainen, joka ei täytä empatiataulukon erityisehtoja, jää huomaamatta paitsioon, kun tämän yksilöllisiä tarpeita ei voidakaan määritellä viranomaisia ohjaavalla taulukolla.
On perusteltua nähdä, että sellaiset ihmiset, jotka eivät lukeudu näiden arvovalintojen perusteella erityiskohtelun piiriin, voivat kokea heidän poliittisen ulossulkemisen loukkaavana. Valtaosa suomalaisista odottaa, että kun he maksavat veroja ja ovat tuottava osa yhteiskuntaa, heillä on yhtäläinen ja tasa-arvoinen oikeus hyvinvointivaltiossa järjestettyihin palveluihin.
Empatia ei oikeasti tällöin laajene, vaan kaventuu. Tavoite palveluiden saatavuuden parantamisesta kääntyykin päälaelleen ja lopputulos voi olla päinvastainen kuin tavoiteltiin. Pahimmillaan päätöksenteon lopputuloksena on käsitys, jossa osa kansalaisista oppii olevansa erityisen huomion kohteita ja osa taas näkymättömiä.
Juuri tästä syystä empatiataulun kaltaiset mallit pahimmillaan murentavat luottamusta poliittiseen päätöksentekoon hiljaisesti. Alkujaan hyväntahtoinen pyrkimys parantaa palveluiden saatavuutta muuttuukin karkeiksi yleistyksiksi ja lokeroinniksi, joka voi irtaantua siitä, ketkä lopulta ovat eniten apua tarvitsevia.
