Sote-järjestämislaki kaatui aivan kuten viime vuoden syyskuussa ennakoin. Mitä seuraavaksi? Otan tässä kantaa kahteen asiaan: uudistuksen aikatauluun ja sosiaalipalvelujen integrointiin terveyspalvelujen kanssa.
Aikataulujen osalta sopii toivoa, ettei tulevissa hallitusohjelmaneuvotteluissa yritetä sopia tarkasti tulevasta ratkaisusta malliin ”edetään jo lähes sovitulta pohjalta”. Saattaisi nimittäin olla hyvä rauhassa palata isojen peruslinjausten pariin ja tehdä harkittuja ratkaisuja.
Suomen nykyisissä sote-palveluissa ei ole mitään sellaista vikaa, että uudistuksia pitäisi, pakon sanelemana, tehdä nyt ja heti, vaikka korjattavaa toki on esim. tasa-arvon tai kestävyysvajeen näkökulmista. Suomalainen terveydenhuolto näyttää kansainvälisessä vertailussa vauraiden maiden ryhmässään keskihintaiselta, kattavalta ja kohtalaisen tehokkaalta. Nopeita ratkaisuja vaativien ainoa huolenaihe taitaakin oikeasti olla pelko kuntien sote-palvelujen kokonaisulkoistusten laajenemisesta vielä nykyisestään (vasemmisto) tai houkutus naulata kiinni, valtapoliittisista syistä, maakuntamalli (keskusta).
Tarvetta hallitusohjelmaneuvottelujen yhteydessä tehtäviin kirjauksiin on hyvä verrata sisäministeri Päivi Räsäsen Helsingin Sanomille antamaan haastatteluun (HS 14.3), jossa esiteltiin valmistunutta raporttia Veikkauksen, RAYn ja Fintoton yhdistämiseksi yhdeksi yritykseksi: ”Tämä on liian iso asia jätettäväksi Säätytalon käytäville pohdittavaksi kerralla.”
Harkintaa tarvitaan, sillä sote-ratkaisu sisältää monia ratkaisemattomia, kunnollisen keskustelun ulkopuolelle jääneitä näkökohtia. Yksi niistä on tavoite integroida sosiaalipalvelut ja terveydenhuollon palvelut. Selvästi on käynyt niin, että rahaan ja valtaan liittyvät organisointimallit ovat julkisuudessa jättäneet varjoonsa keskustelun sosiaalipalvelujen ja terveyspalvelujen yhdistämisen tarpeesta, se on otettu ikään kuin annettuna. Onko käynyt niin, että sisältökysymyksissä on uskottu sokeasti alan asiantuntijoiden, professioiden intressejä edustavien tahojen, sanomaa so-te -integraation välttämättömyydestä? Uskottu, vaikka missään muualla maailmassa tällaista integraatiota ei ole otettu käyttöön? Kannatettu, vaikka tiedämme syntyvien tuotanto-organisaatioiden koon ja sisäisen heterogeenisyyden tekevän johtamisesta todella vaikeaa ja organisaation ulkopuolelta tulevasta vaikuttamisesta mahdotonta?
Esimerkiksi HUS:n pohjalle rakentuvan kuntayhtymän tms. henkilöstömäärä olisi, jos siis sosiaalipalvelujen henkilöstö tulisi siihen mukaan, n. 50 000 ja synergia Pornaisissa tehtävän lapsen huostaanoton ja Helsingissä toteutettavan sydänleikkauksen välillä kyseenalainen. Ja miten käy sosiaalipalveluille statukseltaan vahvempien terveydenhuollon ammattilaisten johtamissa sote-organisaatioissa? Vai onko sosiaalitoimen henkilöstön ideana juuri hakea suojaa ja kaiken muuttumattomuutta terveydenhuollon professioiden suojista?
Kuvaava esimerkki sosiaali- ja terveyspalvelujen integrointipyrkimysten hankaluudesta on pääkaupunkiseudun tietojärjestelmähanke APOTTI, jossa keskeinen ongelma on ollut esimerkkien ja valmiiden ohjelmistojen puute – maailmalta ei yksinkertaisesti löydy tietojärjestelmiä, joissa terveyspalvelut ja sosiaalipalvelut olisi saatu yhdeksi kokonaisuudeksi. Valtakunnallinen tavoite sote-integraatiosta tuottaakin hidasteita ja lisäkustannuksia pääkaupunkiseudun kunnille, kun yritetään tehdä täysin uniikkia ratkaisua.
Useimmiten sosiaalipalvelujen ja terveyspalvelujen integrointia perustellaan yhteisillä asiakkailla, palvelujen monikäyttäjillä, joihin kohdentuu huomattava osa resursseista. Viisi prosenttia väestöstä, erityisesti monisairaat vanhukset ja päihde- ja mielenterveyspotilaat, käyttää kaksi kolmasosaa sosiaali- ja terveyspalveluiden euroista. Voi kuitenkin kysyä kannattaako kaikki perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja sosiaalipalvelujen valtavat hallintorakenteet integroida, jotta asiakasrajapinta ja palveluketjut saadaan toimimaan näiden raskaiden, mutta lukumääräisesti pienehköjen asiakasryhmien takia? Hyötyykö suuri enemmistö, palveluita eriytyneesti käyttävistä terveydenhuollon ja sosiaalitoimen asiakkaista, uusista massiivista hallintorakenteista, ”leveämmistä hartioista”? Olisivatko henkilökohtaiset palveluohjaajat, case managerit, suorempi tie suurkäyttäjien auttamiseen kuin hallinnon kautta yrittäminen?
Joka tapauksessa uuden hallituksen kannattaa hetki hengähtää, sitten jaksottaa sote-uudistus, syödä elefantti paloina, esim. aloittamalla erikoissairaanhoidon rationointi viiden erva-alueen tai ns. miljoonapiirin pohjalta, luopuen 20 erillisestä sairaanhoitopiiristä, liittää sitten näihin perusterveydenhuolto ja kolmannessa vaiheessa se osa nykyisistä sosiaalipalveluista, jotka kiinteimmin liittyvät terveyspalveluihin – ja jättää loput sosiaalipalveluista peruskuntien vastuulle.
Uudistuksen kulmakivinä voisivat olla tilaajan ja tuottajan erottaminen, monituottajamallin mahdollistaminen, kansalaisten valinnanvapauden toteuttaminen ja raha seuraa asiakasta -mallin hyödyntäminen.
Kirjoittaja Markku Pyykkölä on Suomen Toivo -ajatuspajan toiminnanjohtaja.