Venäjän tutkimuksen professori emeritus Timo Vihavainen kirjoittaa sivuillaan otsikolla ”Bullshitjournalismi ja vilpillisyys”.
Hänen mukaansa bullshit toimii kuin aikoinaan Nebelwerfer-rakettien heittämä sumuverho.
– Sitä on vaikeaa ja jopa mahdotonta tuhota kylmällä logiikalla, koska se piiloutuu epämääräisyyden taakse ja vaihtaa tarvittaessa paikkaansa. Jos osumia tulee, ne voidaan kuitata huteiksi, koska maali on piilotettu paksun ja pehmeän kerroksen alle, Timo Vihavainen toteaa.
– Hyvä esimerkki bullshitistä oli Suomen talvisodan ja vielä jatkosodankin käsittely julkisuudessa neuvostoaikoina, siis silloin, kun naapuria nimitettiin Neuvostoliitoksi.
Sodan syntyä ja siihen syyllisiä pohdiskeltiin Vihavaisen mukaan naama vakavana yhä uudelleen ja tarjottiin ehdokkaiksi aina suomalaisia, Erkosta Tanneriin.
– Se oli muistaakseni Osmo Jussila, joka sitten kerran kysäisi, eikö se syyllinen ollut kuitenkin ilman pienintäkään epäilystä Josif Stalin. Se oli järkyttävä puheenvuoro.
– Jussila tietenkin sanoi totuuden, mutta sen sanominen oli äärimmäisen epäviisasta, mikäli sanoja halusi toimia ja vaikuttaa tässä yhteiskunnassa. Mikäli hänellä ei ollut ns. idänsuhteita, ei eteneminen politiikassa ollut mahdollista ja mikäli hän tahallisella tai tuottamuksellisella rehellisyydellä pilasi ne, alkoivat häntä karttaa jo omasta imagostaan huolta pitävät ns. ystävätkin.
Suomessa oli professorin mukaan vapaa lehdistö, ”mutta ei kannata kuvitella, että se olisi rientänyt puolustamaan niitä, jotka Kreml oli tuominnut”.
– Ei kannattanut myöskään ruveta isoon ääneen selittämään, kuka se sotaan syyllinen oli. Sellainen olisi ollut sekä turhaa että itsetuhollista, Vihavainen toteaa.
– Niinpä valittiin toinen tie. Oltiin kuuliaisia Kremlin sanalle ja annettiin sille aksiomaattisen totuuden arvo. Sen sijaan tyydyttiin vain toteamaan tai suorastaan ilakoitiin sillä, kun tämä tai tuo poliitikko pudotettiin pelistä Moskovan tietä käyttäen. Politiikan, enempää kuin journalisminkaan taitaja ei voinut olla mikään totuuden torvi.
– Niin sanotun suomettumisen aikana ei koko kansa ollut suomettunut. Toimittajat olivat.
Toimittajan ammattitaitoon kuului hänen mukaansa niin sanottu tosiasioiden tunnustaminen. Sillä tarkoitettiin, ettei otettu kantaa niihin rajoihin, jotka sananvapaudella olivat. ”Ne olivat olemassa toimittajista huolimatta ja ne oli hyväksyttävä”.
– Koska tiedettiin kohtuullisella varmuudella, millaisista asioista naapurin etuja valvovat vahtikoirat voisivat tarttua kiinni ja tuhota toimittajan ja hänen lehtensä, varottiin visusti menemästä koko tuolle alueelle.
– Uutta tarinaa Suomen historiasta ja sen poliittisesta asemasta nykypäivänä ei tarvinnut varsinaisesti uskoa, mutta se oli pakko olla uskovinaan. Syntyi eräänlainen bullshit-kulttuuri, jossa ymmärrettiin, etteivät asioita suoraan sanovat tahot ansainneet kunnioitusta, vaan halveksumisen hölmöytensä takia, Vihavainen kuvailee.
– Ne, jotka puhuivat, eivät nyt ihan totuuttakaan sanoneet, mutta usein sentään vähän sinne päin ja lopunhan voi aina arvata.
Hän huomauttaa, ettei kukaan toimittaja olisi uskaltanut nousta puolustamaan julkisesti Kauko Karetta tai Tuure Junnilaa, vaikka nämä puhuivat selviä totuuksia.
– Ei liene mahdollista kovinkaan suurella tarkkuudella osoittaa, missä määrin ns. idänsuhteista ja niiden suhteen arkaluontoisista asioista kirjoittavat toimivat hyvässä uskossa ja miten paljon asiaan liittyi epärehellisyyttä, joka peitettiin bullshitin alle.
Vihavainen ihmettelee, että edelleen Helsingin Sanomia ”jatkuvasti tuntuu ikään kuin seuraavan sellainen mädäntyneen haju, jonka Vladimir Nabokov selitti syntyvän omaa erinomaisuuttaan julistavan typeryyden … ympärille?”.
