Alettiin alkusyksyä 1938, jolloin Adolf Hitlerin Saksa alkoi pullistella ilman, että juuri mikään Euroopan demokraattisista valtioista olisi uskaltanut panna hanttiin. Natsi-Saksa kovensi vaatimuksiaan, ja maan sisällä viha vähemmistöjä kohtaan kasvatettiin järjettömyyksiin. Euroopan poliittisen ja sotilaallisen tilanteen muutokset aistinut ulkoministerimme Rudolf Holsti oli erittäin stressaantunut.
Holstin kansainvälisen maineen kannalta ratkaiseva hetki liittyi Kansainliiton illallisiin Genevessä syyskuun 26. päivänä. Holsti oli menettänyt hänelle pedatun Kansainliiton presidentin paikan, mutta hän oli silti yksi yleiskokouksen arvostetuimpia osallistujia. Niin hyvin hänet tunnettiin. Illan isäntänä oli irlantilainen, liiton presidentiksi ylennyt Eamon de Valeran, joka oli vierusdaamikseen valinnut rouva Liisa Holstin. Myös ulkoministerimme paikka oli lähietäisyydellä.
Adolf Hitler piti Berliinissä puheen juuri noiden illallisten aikana. Pöytään oli jaettu Hitlerin puheen englanninkielinen referaatti, jota kaikki eivät ymmärtäneet. Niinpä kielitaitoinen ja nopeaälyinen Holsti otti aloitteen käsiinsä ja ryhtyi lukemaan valtakunnankanslerin palopuhetta, sen kuumimpia jaksoja. Holstin replikointi olisi muuten ollut onnistunut, mutta liika innostus ja liika alkoholi saivat hänen itsehillintänsä pettämään.
Holsti jakeli kuulijoilleen – paitsi enemmän tai vähemmän tarkkoja Hitler-sitaatteja – myös omaperäisiä kommenttejaan. Jokunen pöytäkumppani harmistui ja poistui sivummalle. Yksi heistä pani tarkoin mieleensä, mitä Holsti päästeli. Puolentoista kuukauden kuluttua Norjan ulkoministeri Halvdan Koht laati Holstin replikoinnista muistion, joka levisi hetkessä kulovalkean tavoin niin diplomaattipiireihin kuin tiedotusvälineisiinkin. Pietiäinen julkaisee Kohtin tekstin kirjansa alussa.
Oliko edes totta: ”Hullu koira joka pitäisi ampua”
Rudolf Holstilta oli aiemminkin päässyt pahanlaatuisia sammakoita. Hän oli syyllistynyt alkoholin varomattomaan käyttöön. Hän oli pari vuotta aikaisemmin luonnehtinut päätoimittajille pitämässään katsauksessa luottamuksellisesti Euroopan diktaattoreita, Ilkka-lehden päätoimittaja Artturi Leinosen mukaan:
”…Käsitteli asioita hiukan liian löysin rantein, tosin paremminkin tutunomaisesti pakinoiden kuin virallisesti asioita esitellen, että sen hetken suuret diktaattorit Hitler ja (Benito) Mussolini ovat molemmat hiukan päästään vialla, vieläpä vihjaisi, että erään tunnetun taudin myöhemmässä vaiheessa usein päähän pyrkivä sairaus on satuttanut voimamiehiä.” Eräässä puhedispositiossaan Holsti oli todennut Mussolinin olevan syfiliittinen italialainen! Tuo enteili vielä pahempaa: saman halveksunnan toistoa kansainvälisessä arvovaltaisessa seurassa.
Koht ei pitänyt työväen miehenä natsi-Saksasta, eikä Holsti liioin. Kohtin muistio ei ollut siis kohdistettu tähän, ja se tuli julki vasta, kun Holsti oli jo eronnut tehtävästään. Mutta mistä ihmeestä tieto vielä loukkaavammasta huomautuksesta oli kulkeutunut, jota Koht ei kerro Holstin lausuneen (”Hitler on hullu koira, joka pitäisi ampua”). Suhteessa Saksaan herrat olivat toki yhtä mieltä.
Kun saksalaiset Holstin replikoinnista Genevessä kuulivat, Holsti oli ulkoministerinä jo mennyttä. Hän ei saksalaisista pitänyt, mutta eivät maan oikeistopiirit eikä C.G.E. Mannerheimkaan hänestä.
Jukka-Pekka Pietiäinen on kaivellut ”hullu koira” –repliikin alkuperän Saksan silloisen Suomen suurlähettilään Wipert von Blücherin vuonna 1953 ilmestyneistä muistelmista. Siellä tämä väittää, että Holsti olisi lausunut Hitleristä tuon luonnehdinnan jo paria vuotta aiemmin samalla, kun oli solvannut myös Mussolinia. Holsti itse kielsi tapahtuneen. Koska Saksan ulkoministeriö piti Holstia vastustajanaan, Blücherin kantelu laski Holstin osakkeita niin Saksassa kuin Suomessakin: ”Saksan taholta oli vältettävä kaikkea sellaista, mikä voisi helpottaa Holstin asemaa”.
Saksa erotti Suomen ulkoministerin?
Suhde Saksaan siis huononi. Myös Josif Stalinin asenne Suomea kohtaan koveni, työkaluna toimi perusteltu huoli Leningradin turvallisuudesta. Hyvää ei ennakoinut sekään, että Stalinin keskustelukykyinen ulkoministeri Maksim Litvinov korvattiin keväällä 1939 kovaotteisella V.M. Molotovilla. Kun neuvottelun Saksan pysäyttämiseksi Ison-Britannian ja Ranskan välillä eivät onnistuneet, Stalin solmi Hitlerin kanssa ns. Molotov-Ribbentrop –sopimuksen.
Eurooppaa jaettiin pienten valtioiden kustannuksella, jolloin Suomestakin oli tullut kauppatavaraa. Asian kehitystä vauhditti sekin, että Holsti oli vaihtunut niin kutsuttuun talvisota-Erkkoon. Eljas Erkko oli Neuvostoliiton suhteen sitä mieltä, ettei Suomen kannattaisi suostua myönnytyksiin, koska Stalinilla ei ole uskallusta ja oikeutta puuttua Suomen asemaan. Itänaapurimme taas näki, että Suomi liehitteli Saksan suhteen, kuten se oli tehnyt kaksi vuosikymmentä vuotta aiemmin.
Holstin asema ulkoministerinä hiipui kuitenkin myös maamme oman poliittisen ilmapiirin vuoksi. Kun Saksa ilmaisi, ettei se halua olla Holstin kanssa tekemisissä, matto vedettiin Holstin alta. Oikeisto Mannerheimia myöten hyrisi tyytyväisyydestä. Toki presidentti Kyösti Kallio järjesti Holstille tätä liikuttaneet sydämelliset läksiäiset, mutta prosessin käsittely julkisuudessa oli alentavaa: kallis avioero, huono taloudellinen asema ja terveys, huhuihin perustuneet syytökset ja Urho Kekkosen aktiivisuus asiassa liitettynä oikeistolaisen IKL:n lakkauttamiseen.
Eronsa jälkeen Rudolf Holsti palasi Bernin lähettilääksi. Kansainliiton toiminnan halvaannuttua se lopetettiin talvisodan jälkeisenä kesänä. Tuolloin Neuvostoliittokin oli siitä jo erotettu. Edessä oli eräänlainen pakolaispesti opettajana Stanfordin yliopistossa Yhdysvalloissa. Todistetuksi tuli, ettei Saksan painostuksesta erotetun Holstin korvaaminen Eljas Erkolla ollut hyödyksi.
Jukka-Pekka Pietiäinen: Ulkoministerin kujanjuoksu. Rudolf Holsti ja skandaali Genevessä. Minerva 2021.
