Maailma on täynnä selkeitä leimoja, joista voi olla haittaa nimittelyn kohteille. ADHD, autisti, skitso – kaikki palvelevat nopeaa luokittelua vailla empatiaa, vailla halua ymmärtää ja pohtia hilliten äkkinäisiä johtopäätöksiä. Anders Hansen on ADHD-potilaidensa kanssa joutunut näkemään, että on yksi taho, joka kiistatta nauttii yhä kasvavasta innosta tehdä diagnooseja: lääketeollisuus.
Diagnoosien räjähdysmäinen lisääntyminen on mannaa myös tiedotusvälineille, jotka herättävät sairauksiin liittyvillä uutisillaan meissä halun tarkkailla ystäväpiiriä, sukulaisia tai työtovereita. Jatkuvalla syötöllä ilmestyy kirjoja, joissa neuvotaan paikallistamaan narsisti, skitso, sadisti, idiootti tai manipulaattori.
Anders Hansen ei pyri kaunistelemaan ADHD-tapauksia. Hän kuvailee ongelmaa viheliäiseksi, jota havaitaan yhä enemmän. ADHD-lääkkeitä syövien määrä kasvaa jatkuvasti, tutkimusten edistyessä ja lääkkeiden parantuessa niistä on toki hyötyä. Sairaus on salamyhkäinen, ja tarvitaan myös hyvää onnea. Hansen kuvaileekin monia eri keinoja, joilla voidaan helpottaa ADHD-ongelmaa.
Levoton mieli, luovuus, keskittymisen puute
Anders Hansen lähtee kaukaa. Hän kuvailee, miten eräänlaisesta ADHD-ominaisuudesta oli hyötyä muinaiselle ihmiselle savannilla. Liikkuminen vaikkapa Afrikan luonnossa vaati jatkuvaa valppautta, pienenkin havainnon huomioimista, siis ylilevotonta ympäristön tarkkailua ja kykyä reagoida kaikkeen mahdolliseen.
Kysymys oli elintärkeästä hengissä selviämisestä ja ruoan saalistamisesta. Vertaus tämän päivän ADHD-ihmiseen ontuu yhtä paljon kuin siinä silti on löydettävissä ADHD:n hyötynäkökohtia.
ADHD-lapsi on enemmän ongelma muille kuin itselleen. Hänen häiritsevä käyttäytymisensä saa muut varovaisiksi, pelokkaiksikin. He itse eivät välttämättä tiedosta olevansa häiriöksi, saati haitaksi. Levottomat oppilaat eristettiin tarkkailuluokkiin, nyt kun vaivan hoitokeinoista tiedetään enemmän, he voivat osallistua opetukseen kaikkien kanssa.
Osa hoitomuodoista kytkeytyy hormonimaisen dopamiinin säätelyyn lääkkeiden muodossa. Silti jäljellä on usein ”heikentynyt impulssikontrolli”, joka saa varsinkin arimmat kaverit pelokkaiksi.
Jatkuva itsekäs huomion kerääminen rasittaa muita. Se että lapsella ei ole kykyä empatiaan tai että hän on halukas äkkinäiseen riskinottoon jopa muiden turvallisuuden kustannuksella, rassaa yhteisöä.
Luovuus on ADHD:n myönteinen ilmentymä. Amerikkalaistutkimuksissa on todettu, että ilmiö koskettaa huomattavaa joukkoa, jopa kolmasosaa nuorista pojista. Jos asiaan ei löydetä yksilötason ratkaisuja, hankaluudet jatkuvat aikuisiälläkin vaikuttaen työn saantiin ja yhteiseloon työpaikalla.
Ota pilleri!
Lääkkeillä on hyviä ja huonoja ominaisuuksia. Onnellisessa tilanteessa voi löytyä täsmäase levotonta mieltä vastaan, toisessa tapauksessa ongelmat vain kasaantuvat. ADHD-lääkkeillähän halutaan tasata häiritsevää ja haitallista ylivilkkautta, mutta Hansen osaa olla myös lääkekriittinen.
Entä jos W. A. Mozart oli pistetty nykyaikaiseen ADHD-lääkitykseen? Tämä oletus perustuu luonnollisesti siihen, että Mozart olisi impulsiivisena, luovana ja levottomana yksilönä ollut edes lievästi nimeltään ADHD- tai autistitapaus. Olisiko syntynyt sävellyksiä, ehkä ei ainakaan samaan tahtiin kuin niitä syntyi ja saman tasoisia?
Samaa voisi kysyä sellaisista ”levottomista” persoonallisuuksista kuin kuvataiteilija Salvador Dali tai keksijänero Thomas Edison. ADHD-perheissä nämä ovat tietysti liiankin nokkelia kysymyksiä, sillä arkielämä voi olla hetkittäin yhtä kriisiä, ja silloin hyvät lääkkeet ovat kultaakin kalliimpia.
Hansen osaa omasta vastaanottohistoriastaan kertoa onnellisenkin potilaskohtalon. Pahasti sairastunut potilas oli joutunut jopa huumekierteeseen helpotusta tuskaisaan oloon etsiessään. Lopputulema oli kuin mainos lääketeollisuuden tutkimustyölle. Hänen vastaanotolleen tuli samainen potilas, jota hän ei enää tuntenut laisinkaan. Tämä oli selvinnyt ongelmastaan, kiitos monen eri hyötytekijän.
Liiku, opi huomioimaan muut
ADHD on Hansenin mukaan meidän aikamme epidemia. Se on muotiselitys tietynlaiselle käyttäytymiselle. Se tarjoaa hyvän leiman ilmiölle, josta emme tiedä tarpeeksi emmekä pidä. Samalla kun hän kysyy, kuka meistä on normaali, hän kyllä tähdentää apukeinojen tärkeyttä kaikille, esimerkiksi liikunnan:
”Kännykkä aktivoi aivojen palkitsemis- ja mielihyväjärjestelmää todella tehokkaasti, ja erityisesti ADHD-oireisilla… Kännyköitä ei pidä käyttää tunnilla…! Kännykät voi laittaa pois päältä koko koulupäivän ajaksi tai ainakin osaksi päivää. On varmistettava, että lapset menevät välitunnilla ulos leikkimään. Liikunta parantaa tehokkaasti keskittymiskykyä, ja edellytykset teoreettisten aineiden opiskeluun kohenevat liikunnan jälkeen. Tämä koskee kaikkia, mutta liikunta on erityiset tehokas apu ADHD-diagnoosin saaneille.”
ADHD-kirjassa ei puhuta ihmeemmin historian mahtihahmoista. Kuinka moni heistä – vaikkapa diktaattoreista – oli jonkin asteisia ADHD-tapauksia? Heistä suuri osa oli muiden tunteista piittaamattomia, itsekeskeisiä, huomion ja palvonnan tavoittelijoita.
Siirtykäämme tämän päivän työelämään, missä voimme tavata myös yhden ihmisen tai perheen hallinnassa olevien yritysten johtohenkilöitä, jotka hallitsevat omaansa kuin yksinvaltiaat. Onko osa yrityksensä luojista tai yrityksen perineistä jonkin asteisia ADHD-tapauksia? Tiedän joitakin yritystyranneja, jotka voisi panna ADHD-testiin – vaikka aikuisia jo ovatkin. Ja jos tulos olisi positiivinen, mitä sitten?
Anders Hansen: ADHD voimavarana. Missä kohtaa kirjoa olet? Atena 2018.