Taas kerran suurmiehen muistelmissa muisti toimii valikoiden. Käydessään lomallaan Suomessa C.G.E. Mannerheim helmikuussa 1916, hän sai kuulla huomattavan suomalaisen jääkärijoukon olevan koulutuksessa Saksassa.
Koska jälkiviisauden merkeissä jääkäreiden olemassaolosta oli Suomen vapautumiselle ja myöhemmälle selviytymiselle vain myönteistä vaikutusta, muistelmissaan Mannerheim väittää kuulleensa jääkäreistä vasta vuoden 1917 lopussa. Tuolloin hän oli jo siirtynyt pysyväisesti Suomeen ja tuli nimitetyksi valkoisen armeijan ylipäälliköksi vuoden 1918 alussa. Näin väärät ennakkoluulot eivät himmennä sankarimme viisautta ja mainetta.
Mannerheim erosi Suomesta salaa Saksaan lähteneistä nuorukaisista, jotka edustivat keskivertosuomalaista, kirjavaa isänmaallista ja venäläisvastaista oppositiota. Mannerheim oli puolestaan rojalisti, keisarin lähipiirin ja tämän armeijan korkea-arvoinen luotettu palvelija. Hän uskoi ja toivoi Venäjän voittavan ensimmäisessä maailmansodassa vastoin kuin jääkärit, joille Venäjän häviö oli taas portti Suomen vapauttamiselle.
Jääkärit ja Mannerheim tuijottivat toisiaan hämmentynein mielin. Jääkärit olivat tänne suurin odotuksin salakuljetettu joukko, joka koki ensi kuukaudet tyrmäävinä: he eivät tulleet ainoastaan vapauttamaan Suomea Venäjän vallasta vaan joutuivatkin keskelle veristä sisällissotaa.
Sami Sihvon kirjoittama luku kuvailee Mannerheimin ja tänne tupsahtaneiden jääkäreiden välisiä suhteita. Sihvo itse on kenraalimajuri ja yksi Sihvojen arvostetun sotilassuvun edustaja, maineikkaan jääkärikenraali Aarne Sihvon veljenpoika. Kirjoittajalla on siis ollut mainiot eväät kertoa Mannerheimin ja jääkäreiden keskinäisistä väleistä.
Mannerheimin nopeus oli puoli voittoa
Valkoisen armeijan esikunta syntyi kiireen kaupalla. Ruotsinkieliselle Mannerheimille olivat suureksi avuksi ne neljä Ruotsista avuksi tullutta yleisesikuntakoulutuksen saanutta upseeria, jotka rakensivat organisaation ja nopeat alustavat suunnitelmat. Yksi ratkaisevista operaatioista oli vastoin senaatin puheenjohtajan ohjeita riisua yllättäen Etelä-Pohjanmaan venäläiset varuskunnat aseista.
Näin saatiin aseita ja kohennettiin omia asemia. Menestykset heti sisällissodan alkuvaiheessa rohkaisivat valkoista armeijaa samalla, kun jääkäreistä oli tavattomasti apua silloin vielä osaamattomien suojeluskuntien kouluttamisessa.
Mannerheimilla oli laajakatseinen kyky havaita suuret linjat. Selväksi myös kävi, etteivät kaikki ihmistyypit tulleet hänen kanssaan kitkatta toimeen, se koski myös osaa jääkäreistä. Kuten moni on kokenut, määrätietoisen esimiehen – yritysjohtajan tai poliitikon – kanssa voi olla eri mieltä, mutta oleellista on, millä tavoin. Usein toimiva neuvo alaiselle on tämän yrittäessä esittää vastahakoiselle tai epäilevälle ylemmälleen: anna pomon itse keksiä ehdotuksesi. Sama päti Mannerheimiinkin.
Jääkärikenraalit arvostelivat Mannerheimia, joka osasi käskyttää, vaan ei niinkään neuvotella. Ehkä tätä on sensaation tavoittelussa liioiteltukin.
Mannerheimin läheisin sisällissodan aikainen päämajoitusmestari oli ratsumestari Hannes Ignatius, joka vastasi lähinnä operaatioiden ja tiedustelun suunnittelusta. Hän tuli jääkäreiden kanssa toimeen ja oli Suomen suhteen vieraalle Mannerheimille tuki- ja luottohenkilö. Sami Sihvo kertoo Mannerheimin tavasta suhtautua alaisiinsa, omapäisiinkin:
”Talvisodan aikana vapaussodan aikainen päämajoitusmestari Ignatius vieraili Mannerheimin luona Mikkelin päämajassa. Ylipäällikkö esitteli päämajoitusmestari (A.F.) Airon ja Ignatiuksen toisilleen: Tässä on entinen päämajoitusmestarini, joka oli kanssani aina samaa mieltä ja tässä on nykyinen päämajoitusmestarini, joka on aina eri mieltä kanssani.”
Eli vaikka saksalaiskoulutuksen saaneiden jääkärien kanssa Mannerheimilla oli väliin tiukkojakin hetkiä, hän arvovallallaan ja harkinnallaan sieti myös muita näkökulmia – ei toki aina. Marski luotti A.F. Airoon niin, ettei halunnut päästää häntä edes perheen luokse lomalle.
Kirjava joukko
Jääkäreitä ei voi luonnehtia yhtenäiseksi joukoksi. Tultuaan Suomeen he toimivat lähinnä joukkueenjohtajina, vääpeleinä ja komppanianpäällikköinä. Sisällissodan päätyttyä heidän ja venäläiskoulutuksen saaneen sotilashenkilöstön välillä oli ajoittaista kitkaa, mutta silti talvi- ja jatkosotien aikana jääkäreiden joukosta nousi 49 kenraaliksi.
Mannerheim oli erittäin tarkka ylennysten ja kunniamerkkien jaon suhteen. Mannerheim-ristillä palkittiin 20 jääkäriä. Mannerheim kiitteli muistelmissaan nuoren jääkärijohdon ripeyttä sitkeistä Tampereen taisteluista aina Vuoksen eteläiselle rintamalle asti. Eripuraa syntyi 28-vuotiaan jääkärikapteeni Aarne Sihvon ja Mannerheimin välille. Sihvo kun oli toiminut omavaltaisesti ja saavutti karjalaisten keskuudessa suosiota liiankin kanssa.
Edellä mainitun Pietarin Spalernajan vankilassa olleen ”kalterijääkärin” kanssa Mannerheim ei ollut koskaan hyvissä väleissä. Aarne Sihvon sankarin ura kulki Mannerheimin varjossa, kunnes sotien jälkeen J.K. Paasikivi nimitti Sihvon vuonna 1946 puolustusvoimain komentajaksi, kolme kuukautta Mannerheimin jätettyä tasavallan presidentin tehtävät. Siinä marskilla ja upseeristollamme oli varmasti sietämistä, kun itsepäisestä Mäntsälän oikeistokapinan kukistajajääkäristä tuli Neuvostoliiton hyväksymä armeijamme komentaja.
Jääkärisäätiö: Suomen jääkärit, itsenäisyytemme kärkijoukko. Docendo 2019.