Josif Stalinin kilpailijakseen kokeman Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirovin murha loppuvuonna 1934 käynnisti mittavat näytösoikeudenkäynnit teloituksineen. Stalinin maineen nykyiset puhdistustoimet ovat olleet osa myyttisen diktaattorin valkaisua. Tämä tapatti enemmän omia maamiehiään kuin vihollisvaltioiden sotilaita.
V. I. Lenin ehti ennen kuolemaansa kirjoittaa testamenttinsa ja panna välit poikki Staliniin. Lenin tiesi, että Stalin toimisi julmalla tavalla eikä kannattanut tätä maan johtoon. Hän kirjasi jälkipolville paljon kertovia varoituksia:
”Stalin on liian karkea, ja tästä viasta – – tulee pääsihteerin virassa sietämätön. Tämän vuoksi ehdotan tovereille, että nämä keksisivät keinon poistaa Stalin tuosta asemasta ja nimittää siihen toinen mies – kärsivällisempi, lojaalimpi, kohteliaampi ja huomaavaisempi tovereitaan kohtaan, vähemmän oikullinen jne.”
Leninin toive ei toteutunut, ja saatuaan salaisen poliisin valtapiiriinsä Stalin kykeni vähitellen tekemään omalta kannaltaan vaaralliset vaarattomiksi. Kirovin murha osoittautui sopivaksi syyksi jatkotoimille, Stalin hankki syyllisiksi puolue-eliitin edustajia, pikkutoimijoita ja lopulta teloitettaviksi jopa näiden sukulaisiakin. Stalin vuodatti krokotiilin kyyneleitä ja peitteli salaisen mielihyvänsä tapahtuneen johdosta.
Tunnustit tai et, silti teloitus
Näytösoikeudenkäynnit eivät olleet varsinaista teatteria vaan täyttä, julmaa totta. Ennen kuin syyllisiksi halutut epäillyt vangittiin, syytteet oli jo laadittu huolellisesti ja kaikilta puristettiin tunnustus vaikka kiduttamalla.
Järkyttäviä episodeja olivat esimerkiksi prosessit, joissa syylliseksi pantu saatiin tunnustamaan ja jopa luopumaan puolustuksestaan, jotta korkeimman oikeuden vaiva saatiin nopeuttamalla minimiin. Joku luuli saavansa pitää henkensä.
Lopputulos oli päätetty jo ennen kuin syytetty oli edes haettu kotoaan. Oikeudenkäyntien ratkaisevin työkalu oli revolveri nimeltä Nagant M 1895. Aluksi tapaukset kohdistuivat Neuvostoliiton korkeaan poliittiseen johtoon, jonka vallan Stalin näin varmisti itselleen. Eniten riskejä liittyi kuitenkin käytännön mahtiin, aseellisen voiman haltijoihin – ei niinkään aatteellisen vararikon tehneisiin puoluejohtajiin.
Niinpä salainen poliisi ja sen myötäjuoksijana toiminut oikeuslaitos kohdistivat tarmonsa puna-armeijan korkeimpaan johtoon. Stalin teloitutti huomattavan määrän kenraalikuntaa seurauksella, että armeijan johdon ammattitaito putosi tasolle, mikä nähtiin talvisodan surkeassa toteutuksessa. Suomi sai tasoitusta. Lisää huono-onnisia komentajia sai lähteä.
Kun natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, Stalinille tuli kiire. Moni keskitysleirille pantu upseeri sai viimeisen mahdollisuuden: palauttaa maineensa rintamalla.
Masentavaa todistusaineistoa
Antero Uiton ja Ossi Kamppisen kirja ei ole riemulukemista kenellekään. Oikeudenkäyntipöytäkirjat toimivat todistusaineistona koko tuon ajan Neuvostoliittoa vastaan. Prosessit paljastavat tämän päivän näkökulmasta silloiset kuulustelut, kuulustelijat, syyttäjät, tuomarit ja teloittajat itse syyllisiksi.
Stalinin vainoharhainen sadismi ei ole anteeksi annettavissa senkään rinnalla, että puna-armeija lännen kalustoavun myötävaikutuksella kykeni etenemään Berliiniin.
Stalinin lavastukset –teoksen tekijät toteavat kuitenkin, etteivät ihan kaikki maassa olleet mielissään näytösoikeudenkäyntien aiheuttamille maineen menetyksille lännessä. Ulkomailla myönteiset voimat Neuvostoliittoa kohtaan olivat vaarassa vieraantua kommunistisen aatteen ylevyydestä. Tähän Stalinilla oli tyrmäävä toteamus: ”Koko neuvostokansa oli oikeudenkäyntien takana. Eurooppa kyllä nielee kaiken!”
Viimeinen huomautus kertoo myös tämän päivän Venäjän korkeimman johdon suhtautuvan muuhun maailmaan aivan kuin Stalinin aikana. Kuten silloinkin, länsi koetaan nyt syypääksi moniin Venäjän sisäisiin ongelmiin, vaikka monet niistä ovat ihan maan oman johtamiskulttuurin ja pelon ilmapiirin aikaansaannosta. Tiettyyn rajaan saakka omat virheet voi yrittää korvata poliisivoimin, mutta ei loputtomiin. Tässä suhteessa Valko-Venäjä tulee olemaan viisautta jakava laboratorio.
Stalin oli peloissaan
Näytösoikeudenkäynnit ilmentävät Stalinin suurta huolta oman valtansa säilymisestä. Hinta oli kova, eivätkä tuomiot edistäneet maatalouden ja teollisuuden suorituskykyä. Käytännössä pakkotyössä pyörinyt yhteiskunta jäi jälkeen, ja Stalinin jälkeiset uudistukset alkoivat vaikuttaa tuskastuttavan hitaasti.
Nikita Hrustsov tuomitsi Stalinin ajan terrorin ja kertoi tämän olleen mukana Kirovin murhaoperaatiossa. Vasta Mihail Gorbatsov palautti murhattujen kunnian, mutta tänään häntä halveksiva Venäjä silottelee Stalinin likaista menneisyyttä. Tuore sikäläinen historiankirjoitus sopii tähän ihmeteltävän hyvin. Länttä syyttävät äänet ovat lisääntyneet.
Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavainen on laatinut teokseen saatesanat, jonka viimeiset lauseet eivät luo valoa tulevaan:
”Luulen, etteivät nämä dokumentit ole menettäneet ajankohtaisuuttaan. Vaikka kommunistinen ideologia nyt on aallonpohjassa, ei suinkaan ole varmaa, että itse totalitarismin idea olisi peruuttamattomasti haudattu.”
Antero Uitto & Ossi Kamppinen: Stalinin lavastukset. Näytösoikeudenkäynnit 1936-1938. Docendo 2020.