[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”rahapaino” mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Nyt ne laulavat – nimittäin rahanpainokoneet. Rahaa ei tietenkään enää nykyään juurikaan paineta paperille vaan sitä luodaan digitaalisesti. Kuvaannollisesti uusia seteleitä loihditaan nopeammin kuin taloushistoriassa koskaan.
Koronan isku onkin historiallisen syvä, joten poikkeukselliset toimet ovat lyhyellä aikavälillä perusteltuja. Pitkä on aikaväli sen sijaan hirvittää monia. Miten tähän on tultu?
Euroopan keskuspankki EKP on alun perin rakennettu saksalaisen mallin mukaan varsin perinteisen rahapolitiikan vartijaksi: tärkeintä oli hintavakaus eli inflaation torjunta. Rahan määrää oli siten tiukasti kontrolloitava, jottei sen arvo lähde luisuun. Taustalla vaikuttivat varmasti 1920-luvun hyperinflaation muistot. Monet ovat nähneet kuvia kottikärryllistä roskarahaa Weimarin Saksassa.
Vuosina 2008–2009 finanssikriisi ja sitä seurannut eurokriisi kuitenkin tuuppasivat EKP:tä merkittävästi kohti amerikkalaistyyppisempää, joustavampaa rahapolitiikkaa, jossa keskuspankki toimii laajemmin markkinoilla. Rahapolitiikasta tuli euroalueellakin suhdannepolitiikan työkalu. EKP:tä on monessa mielessä kiittäminen siitä, että euroalue lopulta palautui kriisistä.
Jo aiempi löysä rahapolitiikka – joka oli aiheuttanut maailmaan velkakuplan jo ennen koronaa – herätti vakavia pohdintoja tilanteen kestävyydestä. Voidaanko loputtomasti elää nollakorkomaailmassa, jossa velkaantumisella ei ole kunnollista hintaa?
Suurimpana kysymyksenä on roikkunut kadonnut inflaatio. Voidaanko rahaa painaa ilman, että se menettää arvoaan? Miksei näin vielä ole käynyt? Pitkään jatkuneen epätavallisen tilanteen takia esimerkiksi EKP:llä onkin meneillään mittava strategiatyö uuteen maailmaan sopeutumiseksi.
Asian pohtimiseen piti olla aikaa. Noususuhdanteen piti sulattaa velkoja ja nostaa korkoja. Sitten päälle iskikin korona ja jyrkkä taantuma. Valtiot ja keskuspankit olivat pakotettuja toimimaan vaurioiden lievittämiseksi. Finanssijärjestelmä on upotettu rahaan, ettei se vain jäätyisi. Esimerkiksi Euroopan keskuspankki ostaa ensi kesään asti arvopapereita 1 350 miljardilla eurolla ja Yhdysvaltain keskuspankki Fed vapauttaa markkinoille 2 200 miljardia dollaria. Summat ovat niin suuria, että niitä ei edes voi käsittää.
Romahtaneet pörssikurssit onkin onnistuttu palauttamaan uuteen nousuun. Hallitukset ympäri maailman kylvivät rahaa sosiaaliturvaan ja erilaisiin yritystukiin. Kaikki velkarajoitteet on ainakin väliaikaisesti unohdettu.
Tällä hetkellä valtioiden velkaantuminen saakin pään pyörälle. OECD:n toukokuisen arvion mukaan maailman rikkaat maat velkaantuvat koronakriisin vuoksi yhteensä ainakin 17 000 miljardin dollarin edestä. Keskimääräinen julkinen velkataakka kasvaa arvion mukaan 109 prosentista 137 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen – muutamassa vuodessa!
Velat kasautuvat entisten päälle. Juuri mikään maa ei ole ehtinyt sulattaa edes edellisiä velkavuoria. Esimerkiksi Suomen valtion velka on jo reilusti yli sata miljardia ja tänä vuonna se on kasvamassa vajaalla 17 miljardilla. Velkaa kasvaa nimenomaan keskuspankille: Suomenkin keskuspankkilainan osuus kipuaa lähelle 40 prosenttia.
Rahaa näyttää riittävän keskuspankkien taikanappien ansiosta kaikille eurovaltioille, oli takaisinmaksukyky sitten niin tai näin. Yhteiskunnallisessa keskustelussa kyseenalaistetaan jopa koko velkarajoitetta, koska keskuspankki voi näköjään loihtia lisää rahaa. Vasemmistoliiton ryhmäpuheenjohtaja Paavo Arhinmäki heijastelee erityisesti taloudellisen vasemmiston tuntoja, kun hän on todennut, ettei valtion tarvitse maksaa velkoja takaisin.
Tietyssä mielessä Arhinmäki on oikeassa: valtiot ovat hyvin pitkäikäisiä, ja siten ne voivat uusia velkojaan yksittäisen ihmisen näkökulmasta loputtomasti. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei velalla olisi kustannuksia. Yksittäiset velkaerät tietenkin tulee maksaa takaisin – ja Suomi on aina maksanutkin. Uusittukin velka on hoitokuluineen rasite tuleville valtion budjeteille ja sitä kautta veronmaksajien taakkana. Ikuinen velka on ikuisena taakkana, jonka raskaus riippuu korkotasosta. Tulevat polvet maksavat.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row full_width=”stretch_row” parallax=”content-moving” parallax_image=”290202″ css=”.vc_custom_1591343645029{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][vc_single_image image=”333236″ img_size=”full” alignment=”center” onclick=”link_image” css_animation=”fadeInUp” css=”.vc_custom_1595936169838{margin-top: 20px !important;}”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Arhinmäki ei ole ainoa, joka on osallistunut keskusteluun. Velkaantumiseen huolettomasti suhtautuva uusi rahateoria (modern monetary theory, MMT) on saanut jonkin verran kannatusta ekonomistienkin keskuudessa, vaikka valtavirtanäkemykseen se ei mahdu. MMT:n ytimessä on ajatus siitä, että valtio, jolla on oma valuutta, voi käytännössä velkaantua loputtomasti, koska se voi aina myydä velkakirjansa omalle keskuspankilleen eli käytännössä painaa lisää rahaa.
Ajatus koskee pääosin muita kuin euromaita, koska eurovaltioilla ei ole itsenäistä rahapolitiikkaa, mutta idea on yksinkertainen: velka ei ole valtiolle ongelma.
Yksinkertaisuudessaan MMT:n kannattajat ovat oikeassa: omassa valuutassa olevat laskut valtio voi aina maksaa keskuspankkirahalla. Teoreetikot eivät kuitenkaan vie päättelyketjua loppuun saakka. Lopulta tuolla valuutalla ei nimittäin ole arvoa. MMT perustuukin väärään käsitykseen inflaatiosta ja reaalikannustimien huomiotta jättämiseen.
MMT:n tukijat ajattelevat, että mahdollinen laukalle lähtevä inflaatio kyllä saadaan kuriin koska tahansa veronkorotuksilla. Tässä lienee totuutta, mutta inflaation mukana heittelehtivä verotus taas vääristäisi kannustimia hurjalla tavalla.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö pohdiskeli velkakysymystä kansantajuisesti: Rahaa on, velkaa saa ja sitä ei tarvitse maksaa takaisin. Miten siinä vaiheessa perustellaan, jos tällainen oppi nyt otetaan, että miksi työnteko on tarpeen, kun kerran rahaa saa?
Käytännössä päästään siis lopulliseen kysymykseen: rahapolitiikalla voidaan kyllä jossain määrin jakaa varallisuutta uudelleen, mutta ei luoda sitä. Jakotarkoitukseenkin se on surkean epätarkka ja arvaamaton työkalu, johon sitä ei ole tarkoitettu.
Rahapoliittisen elvytyksen ja velkasirkuksen pyörteissä on nimittäin muistettava, että taloudessa on kyse ihan oikeista asioista, eli raaka-aineista, koneista ja laitteista, työstä ja ihmisten käyttäytymisestä. Taloudessa on kyse valinnoista niukkuuden maailmassa. Raha on vain vaihdon väline, mittari ja mielellään myös säilyttäjä.
Keskuspankista ei ole hoitamaan vanhuksiamme, rakentamaan talojamme, paistamaan pizzojamme, koodaamaan ohjelmiamme tai kuvaamaan elokuviamme. Elintasoon tarvitaan ihan aitoja resursseja, joita keskuspankkien loitsupadoista ei saa taiottua lisää.
Selvää on, että rahapoliittinen tilanne on uusi ja erikoinen. Keskuspankkiirit joutuvat kehittämään rahajärjestelmäämme jollain uudella tavalla. Esimerkiksi Japanissa on pitkään jouduttu elämään matalien korkojen maailmassa. Holtiton velkaantuminen ei kuitenkaan kestä edes alkeellista tarkastelua.
Korkea elintaso perustuu tulevaisuudessakin korkeaan osaamiseen, työntekoon, innovaatioihin ja teknologian hyödyntämiseen. Ne kansakunnat, jotka pitävät huomion näissä, tulevat pärjäämään missä tahansa rahajärjestelmässä.
Kalevalan Sampo eli ihmekone, joka taikoo hyvää tyhjästä, on kiehtova taruesine. Mutta vain tarua.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]