Presidentti J.K. Paasikiven tulikivenkatkuisista kommenteista yksi julmimpia oli hänen tokaisunsa ulkoministeriön poliittisen osaston päälliköstä Aaro Pakaslahdesta (1903-1969), kun tämä oli esittänyt maaliskuun 1940 rauhansopimuksen esittelyyn eriävän mielipiteensä. Paasikivi jyrähti: ”Pakaslahtikin olisi joutanut hirtettäväksi”, kun presidentti tuumaili myöhemmin sotasyyllisyysasioita.
Urho Kekkosella oli jo 1920-luvulla ympärillään uskollinen falangi, joka tapaili tiiviisti. Joukko oli puoluepoliittisesti porvariväritteinen. Suur-Suomen ja Akateemisen Karjala-seuran hengessä se kokoontui vuosikymmenten ajan: UKK, Kaarlo Hillilä, Tauno Jalanti, Lauri Aho, V.J. Sukselainen, Arvo Korhonen, Kustaa Vilkuna ja Martti Haavio.
Aluksi tehtiin yhdessä ylioppilaspolitiikkaa, jossa suomalaisuusaate oli kärkisijalla. Suhteet Viroon olivat heidän mielestään ylivoimaisesti tärkeämmät kuin Ruotsiin, joka oli entisenä siirtomaaisäntänä heidän hampaissaan. Kun saksalaiset miehittivät Viron, ei vapautuminen kommunismista taannutkaan vapaata Viroa, saati yhteyksiä siihen.
Aaro Pakaslahti julkaisi paljon politiikan teosta, ja jonkun tietävän silmissä Markku Reimaan kirja saattaa sisältää vanhastaankin tuttua. Silti Pakaslahden pojan, Johannes Pakaslahden Reimaan käyttöön antama materiaali avaa uusia yksityiskohtia aikakauden diplomaattielämään – esimerkiksi taskukalenterit yli 30 vuoden ajalta, kirjeet,muistiot.
UKK:n uskottu, muuten vastarannan kiiski
Kun tuumaillaan Urho Kekkosta ja Aaro Pakaslahtea nuorina miehinä, siihen on lisättävä kolmas vannoutunut jäsen, Kaarlo Hillilä, josta tuli Lapin läänin maaherra, ministeri ja Kansaneläkelaitoksen johtaja.
Kolmikko – ehkä muutamalla lisättynä – teki jo nuorena verivalan, jonka sisältö lupasi kaikille menestystä, jos vain joku heistä onnistuisi elämässään oikein hyvin.
Se missä Hillilä toikkaroi enemmän tai vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisena, siinä Aaro Pakaslahti ahkeroi uskollisena Suomelle ja tovereiden keskeisille aatteille. Viimeksi mainittujakin korjailtiin, esimerkiksi Akateemisen Karjalaseuran he osasivat jättää oikealla hetkellä.
Reimaa luonnehtii materiaaliinsa nojautuen Pakaslahtea tehtävilleen uskolliseksi, mutta ihmiseksi joka uskalsi olla kavereittensakin kanssa eri mieltä – ei kuitenkaan niin, että välit olisivat menneet katki vaikkapa tunnetusti pitkävihaiseen ”Känään”, Kekkoseen.
Kirjassa luonnehditaan Pakaslahtea niin mielipiteissään pysyneeksi, että kun hän ei enää ollut erimieltä muiden kanssa, hän kykeni olemaan eri mieltä jopa itsensä kanssa. Hän toimi Suomen historian kannalta tärkeät vuodet 1938-1943 UM:n poliittisen osaston päällikkönä ja kansliapäällikkönä. Hän palveli ulkoministereitä Holst, Erkko, Tanner ja Witting.
Se miksi J.K. Paasikivi hänet jälkikäteen kirosi, johtui hänen jääräpäisyydestään, kun hän asettui vastustamaan maaliskuun 13. päivänä
1940 talvisodan rauhansopimuksen esittelyä vastaan. Tästä hän sai myös ylleen Risto Rytin vihat. Kekkonen, Uho Hannula ja Juho Niukkasesta hän toisaalta sai kannustajat.
Hiljainen epäuskova
Jatkosotaan kun kesällä 1941 lähdettiin, uho ja usko oli kova. Elokuun 30. päivä Viipuri vallattiin takaisin, 7. syyskuuta saavutettiin Syväri, 1. lokakuuta Petroskoi, Hanko saatiin 3. ja Karhumäki 12. joulukuuta.
Vanhojen rajojen ylittäminen ei ollut vain hyvä asia. Kun ruotsalaiset asiasta purnasivat, heidän lehdistöltään kiellettiin tulo Suomeen, ja Tukholman suurlähettiläs julistettiin persona non-grataksi!
Vaikka Suomi eteni, saksalaisista ei ollut Pohjois-Suomessa juuri mihinkään. Erään totuuden mukaan saksalaisia ei olisi pitänyt päästää metsään yksin laisinkaan. Jo 20.1.1942 Viro todettiin ”juutalaisista vapaaksi”. Suomi yritti päästä saksalaisten miehittämän Viron kanssa parempiin yhteyksiin, mutta lupaa ei tullut. Vähää aikaisemmin virolaiset pelkäsivät joukkokuljetuksia itään, nyt länteen. Suomessa alettiin olla selvillä, mitä Saksa teki omassa ja miehittämissään maissa.
Ensimmäinen jatkosodan vuosi oli juuri kääntynyt kalenterissa vuodeksi 1942, ja vakavat merkit saksalaisten menestyksen hiipumisesta enteilivät pahinta: marskimme oli synkkä. Silti maamme johto jaksoi uskoa, kun oli pakko – rauhantunnustelutkaan eivät tuottaneet tulosta. Pakaslahti ei uskonut Saksan voittoon, mikä heijastui myöhemmin myös Urho Kekkosen aloitettua Suomen Kuvalehdessä Pekka Peitsi –kirjoittelunsa. USA tuli ratkaisevalla tavalla Saksan-vastaiseen liittoutumaan, kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harbouriin, jo joulukuussa 1941. Häviö oli edessä.
Viimeinen synti: Vichy
Kun Suomi uudisti hallitustaan, Pakaslahti menetti luottoesimiehensä Wittingin. Pakaslahdesta tuli edustajamme Vichyyn, saksalaisten miehittämään Ranskaan. Tuo retki koitui hankalaksi myös niin, että sodan jälkeen Aaro Pakaslahtea oli helppo pitää natsiystävällisenä. Hän joutui vuosikymmeneksi sivuun diplomaattielämästä, mutta Paasikiven vaihduttua Kekkoseen, alkoi heti uusi ura. Vanha vala päti ja piti, olivat Stalin, Hertta ja Otto-Wille Kuusinen mitä mieltä tahansa.
Alkoi UKK:n suojeluksessa suurlähetystöura: Intia, Jakarta, Bankok, Bagdad, Turkki, Teheran, Pakistan, Madrid päättyäkseen 1969. Sitten olikin Kekkosen uskotun aika siirtyä eläkkeelle. Hieman salamyhkäisesti Markku Reimaa kertoo, kuinka ulkoministeri Kalevi Sorsa aloitti sihteerinsä Kari Tapiolan kanssa uudenlaisen seulontamenettelyn, jolla UM:n palveluksessa olevia virkamiehiä luokiteltiin heidän poliittisen suuntautumisensa tai sitoutumisensa mukaisesti.
Kirjansa lopussa Reimaa toteaa muutoksen tapahtuneen, kun Sorsan ja keskustan välinen taistelu UM:n avainpaikoista kiihtyi. Viimeinen lause, antaako se lupauksen jostakin tulossa olevasta(?): ”Kari Tapiolan myöhemmistä vaiheista ja edesottamuksista on olemassa muunkinlaisia viitteitä”.
Markku Reimaa: Kekkosen kuiskaaja. Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti. Docendo 2019.