[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”punaporvari-italia-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Pizza, pasta, risotto, kukapa ei niitä tunnistaisi. Niistä on tehty satoja, ellei tuhansia eri versioita ympäri maailman. Italialainen keittiö lienee maailman levinnein. Siitä pitävät kaikki työmiehistä valtionpäämiehiin. Se ylittää niin kieli-, kulttuuri- kuin varallisuusmuurit. Melkoinen saavutus keittiölle, jota ei ole olemassa.
Etteikö Italialla muka ole omintakeista keittiötä? Tarkastellaanpa asiaa ehkä maailman suosituimman ruokalajin pitsan kautta. Pitsa sai alkunsa Etelä-Italiassa ja sinne se olisi ehkä jäänytkin ilman 1800-luvun massamuuttoja Yhdysvaltoihin, jossa pitsa levisi pian suurkaupunkeihin. Yhdysvalloissa toisin kuin emämaassa eri maakuntien asukkaat sulautuivat osittain ulkoisesta paineesta yhtenäiseksi italialaiseksi kokonaisuudeksi. Pitsa muuttui napolilaisesta italialaiseksi aivan kuten mafia sisilialaisesta italialaiseksi. Tässä piilee italialaisen keittiön paradoksi, sen olemattomuus on maantieteen, politiikan ja historian tulos. Toisin kuin vaikkapa ranskalainen naapurinsa, italialainen keittiö ei ole osiensa summa, vaan päinvastoin.
Maantieteen haaste selviää vilkaisemalla karttaan. Pitkulainen muoto on tehnyt kaakkois-luoteisakselista pitkän. Pohjois-etelä akselilla välimatkat ovat linnuntietä lyhyitä, mutta Apenniinien takia tämä sopii vain linnuille. Koska Italia on niemimaa, sillä on paljon rantaviivaa. Rantojen asukkaiden katse suuntautuu kuitenkin perinteisesti ulapoille, ei sisämaahan. Kaikki tämä on vaikeuttanut keskinäistä yhteydenpitoa ja kansallisen koheesion muodostumista
Italia yhdistyi vasta teollisen vallankumouksen lopulla eikä Rooma ole koskaan, ei edes näinä päivänä, saanut samanlaista otetta maakunnistaan kuin Pariisi omistaan. Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen Italia menetti poliittisena käsitteenä merkityksensä yli tuhanneksi vuodeksi. Sen korvasivat Rooma, Napoli, Firenze ja puoli tusinaa muuta kaupunkivaltiota. Jokaisella niistä oli oma hallinto, omat perinteet ja omintakeinen ruokakulttuurinsa, mistä löytyy selitys Italian lähes loputtomille pastamuunnelmille. Heikon hallinnon merkityksen tajuaa, kun sitä vertaa maantieteellisesti yhtä haastavaan, mutta historiallisesti keskushallinnoltaan tehokkaampaan Japaniin, jossa pasta tarjotaan etupäässä nuudelina.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1518281384072{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”punaporvari-italia-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Suomessakin huippusuosittu brittikokki Jamie Oliver teki televisiossa vuosikausia italialaista ruokaa yhdistelemällä pastoihin ja risottoihin milloin mitäkin. Vasta kun hän matkasi Italiaan Suomessakin nähdyssä ohjelmassaan Jamie Oliver Italiassa (Jamie’s Great Escape), hänelle selvisi karu totuus.
Ruokakulttuuri on Italiassa perinteiltään nurkkakuntaista, konservatiivista ja innovointia vieroksuvaa. Olen itsekin nähnyt kun italialainen kongressivieras kieltäytyi syömästä huippuravitolassa risottoa, koska hänestä siinä olisi pitänyt olla juustona pecorinoa eikä parmesaania.
Italialaisen ruoan kansainvälistyminen on aiheuttanut alitajunnallisen vastareaktion. Napolilainen pitsa sai oman yhdistyksensä vasta 1980-luvulla. Sen tarkoitus on edistää pitsatietoisuutta kielloin, eli tarkoin määrittelemällä mikä tekee pitsasta aidon. Siihen saakka sille ei ollut (ainakaan napolilaisten mielestä) ollut tarvetta, koska ”kaikki” tiesivät, että ”oikea” pitsa on napolilainen. Ruokalajin kansainvälistyminen oli kuitenkin viemässä pitsalta sen maakunnallista identiteettiä – Helsingissäkin myydään nykyään roomalaiseksi kutsuttua pitsaa – ja siksi sitä suojaamaan perustettiin yhdistys. Italialaislähtöinen Slow-Food liike korostaa sekin perinteitä ja paikallisuutta, eikä luovuutta tai kokeiluja.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1518281392365{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”punaporvari-italia-03″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Moderni käsitys italialaisesta ruoasta rentona kokeilevana ripaus-sitä-loraus-tätä-keittiönä syntyi pitkälti 1980–1990-luvuilla elintarviketeollisuuden ahkerien ponnistusten tuloksena. Mozzarella, basilika ja tomaatti muodostavat viher-valko-punaisen trikolorin, joka on kiitollinen väriyhdistelmä niin televisiotuottajille kuin niiden ohjelmia sponsoroivalle elintarviketeollisuudelle. TV-kokkien avulla jättiyritykset kuten Barilla, Zanetti ja Parmalat markkinoivat ”italialaisia” tuotteitaan.
Italiassa voi toki syödä erinomaisen hyvin. Mutta kun Italiassa syödään hyvin, siellä syödään sisilialaista, bolognalaista, roomalaista tai toscanalaista ruokaa. Kun mieli tekee italialaista ruokaa, sitä löytyy säilykehyllyiltä ja markettien einestiskeiltä.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
[vc_row][vc_column][vc_cta h2=”Lue myös Eero Iloniemen muut artikkelit” txt_align=”center” shape=”square” style=”flat” color=”mulled-wine” add_button=”bottom” btn_title=”Siirry tästä Punaporvarin arkistoon” btn_shape=”square” btn_color=”white” btn_align=”center” btn_link=”url:https%3A%2F%2Fverkkouutiset.fi%2Fpunaporvari|||” css=”.vc_custom_1509789229550{margin-top: 20px !important;}”][/vc_cta][/vc_column][/vc_row]
[vc_row full_width=”stretch_row” gap=”20″ css=”.vc_custom_1507226534378{margin-top: 20px !important;margin-bottom: 20px !important;background-color: #eaeaea !important;}”][vc_column][vc_column_text css=”.vc_custom_1507226750376{margin-bottom: 20px !important;}”]
Lisää Ruoka&viini-artikkeleita
[/vc_column_text][vc_basic_grid post_type=”post” max_items=”-1″ style=”lazy” items_per_page=”6″ show_filter=”yes” element_width=”6″ gap=”20″ filter_style=”default-less-rounded” filter_default_title=”Kaikki” grid_id=”vc_gid:1512739023383-1ff0c0c7-96a3-0″ taxonomies=”222, 223″ filter_source=”post_tag”][/vc_column][/vc_row]