Anneli Kanto kirjoitti vetävän, inhimillisen historiaromaanin yllättävästä aiheesta: pyöveleistä.
Ajatus romaanista lähti itämään Kannon mielessä jo 1990-luvulla, kun hänen käsiinsä osui Saksan matkalla sikäläisessä kirjakaupassa paksu ja raskas pyöveleiden historia.
– Ajattelin, että hyvä tavaton, pyövelithän olivat oikeita ihmisiä, mutta heistä ei tiedetä juuri mitään.
Kanto alkoi perehtyä aiheeseen.
– Suomessa on ollut satoja pyöveleitä, mutta he ovat tähän asti jääneet historiantutkimuksen ulkopuolelle. Ainakin Turussa oli pyövelisukujakin. Ilmeisesti aihe on ollut niin epäylevä, että se on jäänyt historian pimentoon.
Kirjoitusurakan aloittaminen lykkääntyi aluksi muiden projektien takia.
– Sitten äiti sairastui muistisairauteen, ja elämästäni katosi äidin omaishoitajana viisi vuotta.
Kun kirjoittaminen lopulta pääsi käyntiin, työ eteni vauhdilla. Järkälemäinen Pyöveli-romaani (Gummerus) syntyi vain puolessatoista vuodessa. Samoihin aikoihin suomalaisten pyöveleiden historiaa alettiin tutkia myös yliopistopiireissä. Mikko Moilanen teki tutkimuksen Pohjanmaan pyöveleistä ja Veli Pekka Toropainen tutki Turun pyöveleitä. Kumpikin auttoi kirjailijaa auliisti urakassa. Hannele Klemettilän jo aiemmin ilmestynyt tietokirja Keskiajan pyövelit kuuluu sekin Kannon romaanin lopusta löytyvään pitkään lähdeluettelon.
Hyvin palkattu hylkiö
Romaanin lähtöasetelma oli kirjailijalle alusta selvä: tarina kertoo kolmesta miehestä – pyövelistä, tuomarista ja apteekkarista – joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa 1600-luvun lopun Pohjanmaalla.
– Minut yllätti suomalaisten pyöveleiden historiaan tutustuessani se, että mestauksia oli lopulta vain muutamia vuodessa. Vaikka laki mahdollisti kuolemantuomion langettamisen mitättömistäkin rikkeistä, tuomareilla oli usein hyvä näppituntuma tuomioista ja he määräsivät kovimman mahdollisimman rangaistuksen vain harvoin. Lisäksi hovioikeuden piti aina vahvistaa kuolematuomio, ja se myös kumosi kuolemantuomion usein. Yllätyin myös siitä, miten hyvin pyövelit ansaitsivat. He saivat 36 taalerin vuosipalkkansa lisäksi viisi taaleria jokaisesta mestatusta. Sillä osti jo lehmän.
Yhteiskunnallisesti pyövelit sen sijaan olivat hylkiön asemassa. Euroopassa pyövelin pojalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata isänsä jalanjälkiä. Kaupungin pyövelinvirat eivät olleet haluttuja ja toisinaan niihin pestattiin rikollisia, jotka pyöveliksi ryhtymällä pelastautuivat itse kuolemantuomiolta.
– Mielessäni oli alusta asti mies, joka joutuu pyöveliksi vastoin tahtoaan. Pyöveleiden historiaa tutkiessani kävi ilmi, että monet pyövelit todella joutuivat virkaansa väkisin. He olivat yhteiskunnan likaisen työn tekijöitä, joita kaikki halveksivat.
Taikauskoinen todellisuus
Pyövelit harjoittelivat virkaansa varten katkomalla miekalla raparpereja ja kurpitsoja. Toisiaan pyöveliksi ryhtyi teurastaja. Mestaukset olivat ohjelmannumeroita, joita keräännyttiin katsomaan pitkienkin matkojen takaa. Pyövelitkään eivät olleet silloin turvassa väkijoukon verenhimolta.
– Tiedetään muutamakin tapaus, jossa vimmastunut väkijoukko on lynkannut pyövelin, jos tämä ei ole onnistunut tehtävässään yhdellä iskulla. On vastenmielinen ajatus, että kun kiihtynyt kansanjoukko on kerääntynyt yhteen, jonkun oli aina kuoltava.
Oikeusajattelu oli 1600-luvulla varsin alkeellista. Euroopassa tunnetaan tapauksia, joissa eläimet joutuivat oikeuteen. Kannon romaanista löytyy tositapahtumiin perustuva kohtaus, jossa pitkulaisen munan muninut hanhi poltetaan kerettiläisyydestä syytettynä roviolla. Nykyihmisen on vaikea kuvitella, miten taikauskoisessa todellisuudessa noihin aikoihin elettiin.
– Maailman kuviteltiin olevan pahoja voimia täynnä. Ihmiset uskoivat ihan tosissaan, että paholainen saattoi mennä vaikkapa sikaan.
Kannon romaanissa apteekkari alkaa hyödyntää mestattujen ruumiinosia rohtojensa ainesosina. Tämäkin makaaberi yksityiskohta perustuu todellisuuteen. Koska mestatun elämä loppui kesken, hänen verellään arveltiin olevan taikavoimia. Hampaita ja jopa mestatun sukupuolielimiä käytettiin aikansa ihme-eliksiireihin.
Kaikuja 1600-luvulta
Kanto luonnehtii kirjoitusurakkaansa raskaaksi. Erityisen vaativaa oli kuvata mestauksia ja silmitöntä väkivaltaa.
– Kun kirjoittaa pyöveleistä, ei voi kuitenkaan lähteä sievistelemään. On pakko kirjoittaa siitä, miltä nuoresta pojasta tuntuu, kun häntä viedään mestattavaksi ja miltä se pyövelistä tuntuu. Pohjanmaan noitavainoista kirjoittaminen oli myös hyvin raskasta.
Pyövelinkirvestä käytettiin Suomessa viimeisen kerran 1808. Vaikka oikeudentajumme onkin edistynyt pitkän matkan sitten 1600-luvun, näkee kirjailija nykyajassa yhtymäkohtia pyövelien aikaan.
– Elämme barokkimaista tunteiden aikaa, ja netissä mainostetaan kaiken maailman yksisarvishoidoista. Siinä mielessä elämme yhä taikauskon vallassa. Erilaiset hysteriat puhkeavat herkästi. Aivan kuten noitavainojenkin aikana, ne saavat alkunsa oppineista teorioista, joita aletaan innokkaasti soveltaa käytäntöön. Onnettomuuksille täytyy aina löytää syntipukki.
Pyöveli-romaani on saanut osakseen paljon mediahuomiota ja kiittävää lukijapalautetta, vaikka sen kirjoittaja joutuikin synkimpinä hetkinä pohtimaan, että ketä moinen aihe ylipäätään kiinnostaa.
Seuraavaksi Kanto aikoo keskittyä lastenkirjaan.
– Tuntuu ihanalta kirjoittaa vaihteeksi lapsista, jotka saavat koiranpennun, hän naurahtaa.
Anneli Kanto: Pyöveli. Gummerus 2015.
Kirjoittaja: VENLA HIIDENSALO