Avoimuus on suomalaisessa yhteiskunnassa muuttunut melkoisesti siitä, kun otin ensiaskelia jonkin sortin yhteiskunnallisena toimihenkilönä. Tulin valituksi reilusti alle kolmikymppisenä kotimaakuntani keskussairaalan johtokunnan jäseneksi porukkaan, jonka kaikki muut jäsenet olivat jo poliittisessa vetäytymisvaiheessa olevia varttuneita mieshenkilöitä.
Ei kuntayhtymän päätöksiä salassa tehty, mutta julkisen sanan kiinnostus oli vähäistä, vaikka rahaa käytettiin paljon. Nykyisellä, kaiken valaisevalla päätöksentekokulttuurilla ja uutisia metsästävän journalismin seurauksena moni päätös olisi voinut jäädä syntymättä. Mutta kun asioista ei juuri julkisuudessa puhuttu, vaikeatkin päätökset syntyivät mutkitta.
En kaipaa noita aikoja, vaikka joskus hauskaa olikin. Mutta joiltakin osin olemme avoimuuden suhteen tulleet mielestäni äärirajoille. Pahiten julkisuuden ja avoimuuden rajoja koetellaan Nurmeksen ja Kuopion lapsisurmien kaltaisissa tapauksissa. On aivan pakko kysyä, ovatko tiedotusvälineet ja viranomaiset oikealla tiellä.
Psykiatrit ja psykologit korostavat traagisissa tilanteissa, että kaikesta on kyettävä puhumaan. Tuota neuvoa vastaan on vaikea väittää. Mutta silti pitää kysyä, minkälainen on se yleinen etu, joka vaatii äärimmäiseen ratkaisuun päätyneen perheen tai vanhemman kaikkien asioiden levittelyä julkisuudessa.
Nurmeksen tapaus eteni median nettisivuilla kuin jännityskertomus. Ensin pyydetään tutkimusta johtavan poliisin lausunto, sitten käännytään kunnan sosiaali- ja terveysviranomaisten puoleen, seuraavaksi käydään kuvaamassa perheen talo ja haastatellaan naapureita ja jostakin kumman syystä aina joku ajattelematon lausunnon antaa.
Kun yllämainittu kierros on käyty läpi, aletaan metsästää syyllisiä. Siinä prosessissa poliisi jätetään yleensä rauhaan, mutta kunnan sosiaalitoimen kimppuun käydään hanakasti. Ja jos sieltä ei tärppää, media alkaa penätä, ovatko valvovien viranomaisten toimet olleet riittäviä.
Virkapuolella on syytä olla tarkkana. Toimittajat kokeilevat usein kepillä jäätä. Sosiaalijohtajalta saatetaan kysellä ihmisen tai perheen tietoja hyvinkin tiukkaan sävyyn, vaikka pelkästään jo se seikka, että joku on ollut sosiaalitoimen asiakkaana, on salassa pidettävää. Nurmeksen tapauksen yhteydessä luin ison ”haastattelun”, jossa iltapäivälehtitoimittaja rusikoi sosiaalitoimen virkamiehen kilon kappaleiksi, vaikka jokainen esitetty kysymys oli sellainen, että ainoa oikea vastaus olisi ollut: en voi kommentoida, pyytämänne tieto on salaista.
Toimittajan tehtävä on penkoa, mutta voiko sellaisesta työstä nauttia, kun yrittää jallittaa virkamiehen puhumaan ohi suunsa ja julkistamaan jotakin ihmistä tai perhettä koskevan arkaluontoisen tiedon ja tekemään siis virkarikoksen? Ja onko sellainen kannatettavaa tutkivaa journalismia?
Myös poliisin ulostuloja kriisitapauksissa on syytä arvioida tarkalla silmällä. Perhesurmat ovat juridisessa mielessä tappoja tai murhia, mutta silti kannattaa miettiä, onko virkavallan oltava yhtä avoin, kun sarjamurhaajaa metsästettäessä.
Vaikka tutkiva journalismi on paljastanut suomalaisesta sosiaalihallinnosta vakavia puutteita, täytyy silläkin olla rajansa. Samoin on virkakoneen laita. Jokaisen organisaation on opeteltava kriisitilanteet: ennen ei puhuttu mitään, nyt puhutaan usein ohi suun.
Kari Häkämies on Lounais-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja.